torstai 25. syyskuuta 2014

The Tingler (1959)

Värisyttäjä
Yhdysvallat

William Castlen The Tingler muistettaneen ennen muuta ns. Perceptosta – valkokankaan ulkopuolisista elokuvatehosteista tunnettu halpislegenda asensi teatteri-istuimiin antureita, jotka pätkän kohokohdissa antoivat kevyitä sähkötällejä pitkin katsomon perceitä.

Ihmiskehon kartoittamattomia ilmiöitä tutkiva Warren Chapin tekee ällistyttävän havainnon: koehenkilön kokiessa kauhun väristyksiä, tämän selkärangassa ilmestyy näkyviin tuntematon olento. Chapinin ”värisyttäjäksi” ristimä loinen saa energiaa kantajansa pelkotiloista, mikä äärimmilleen vietynä johtaa tukirangan murtumiseen ja elukan vapautumiseen. Ainoa varokeino värisyttäjää vastaan on kiljua kurkku suorana, mikä puree parasiittiin jonkinlaisena laksatiivina. Kääntäen tämä tosin tarkoittaa, että kevytkenkäisen mutta upporikkaan rouvansa siivellä elävän Chapinin on likipäin mahdotonta saada elävää yksilöä haltuunsa.

Tiedemies menee niinkin pitkälle yrityksissään, että antautuu itse koe-eläimeksi, ja koska omien sanojensa mukaan on ”liian järkevä pelätäkseen normiolosuhteissa”, päättää tämä – ihan vaan tutkimusmielessä tietysti – ottaa annoksen LSD:tä tiloihin päästäkseen (=Vincent Price ylinäyttelemässä kuin viimeistä päivää). Tutkimuksissaan umpikujaan ajautuneena Chapinille muistuukin yllättäen mieleen, että tämän kaverin Ollien vaimo Marthahan on mykkä...

The Tingler on sisällöltään vinha risteymä hömppää kauhuscifiä ja toisaalta jopa filmnoirmaisen synkeää ihmiskuvaa. Vaikka keskiössä onkin happoa tiputtelevan Pricen yritys pyytää näkymätön kumituhatjalkainen, pyörii tutkimuksen ympärillä sisarkateudesta, OCD:stä, uskottomuudesta ja murhaamisesta koostuva ihmissuhdedraama (tohtorin ilmiselvästä huumeongelmasta nyt puhumattakaan). Tätä yhteentörmäystä lievittää ammattimainen ote muilla osa-alueilla.

Vaikkei Castle henkilöohjaajana mikään erikoinen olekaan, on näyttelytyö sangen sujuvaa. Sointuvaäänisesti ja suurisydämisesti tutkimuksiinsa heittäytyvän Pricen karisma jo yksin riittää tekemään surkeasta kumimadosta melkein puoliksi vakuuttavan uhan sen kiipiessä pitkin kättä kuin humalainen suoraa viivaa. Pricen ehdottama Judith Evelyn vakuuttaa Marthana, semminkin kun rooli nojaa vahvasti elekieleen – tässä auttaa toisaalta sekin, että hahmon kuuromykkyys esitetään valmistumisajankohtaan nähden sangen realistisesti. Patricia Cutts iskee Chapinin jäätävänä vaimona, ja tälle onkin Pricen ohella kirjoitettu nokkelimmat vuorosanat. Philip Coolidgelle on kirjoitettu onnistuneesti hämäävä sivuosa Olliena.

Vaikka nimikkomönkiäinen onkin siluetista näkösälle uskaltauduttuaan vähän turhankin ilmeisesti eloton lateksilötkäle (sen kuolemanleukojen tarrautuessa uhrin käsivarteen tulee mieleen lähinnä Lugosi rimpuilemassa Bride of the Monsterin (1955) velton ihmissyöjäkalmarin otteessa), on tehostepuoli noin muutoin hanskassa – Castlen makaaberi maku iskee erityisen tehokkaasti surrealistisessa suihkujaksossa, jossa kirjaimellisesti veri virtaa. Tiukkoihin budjetteihin niin studioiden B-leffaohjaajana että itsellisenä elokuvantekijänä tottunut mies käytti niukkoja resursseja kovalla pelisilmällä.

Alussa todetun mukaisesti osa erikoistehosteistakin sijoiteltiin valkokankaan ulkopuolelle; Jo-mainitun Percepton lisäksi ohjaaja itse varoitteli heikkohermoisia alkavan elokuvaelämyksen todentuntuisuudesta, näytöksissä kävi maksettuja pyörtyilijöitä, mainituksi tullessaan katonrajasta valahti (House on Haunted Hillin (1959) näytöksistä kierrätettyjä) luurankoja ja oikeastaan koko finaali on silkkaa neljännen seinän pirstaloimista, kun Chapinilta karannut värisyttäjä piiloutuu, minnekäs muuallekaan kuin elokuvateatteriin. Castle pyrki tarjoamaan yleisölle uuden tyyppisiä elokuvakokemuksia (nimenomaan sen ajan formaatilla), erottuen näin muusta (kiistatta edullisemmissa olosuhteissa syntyneestä) tarjonnasta.

Ja meikäkäinen väittääkin, että iso tekijä The Tinglerin viehätyksessä on juuri siinä, että tekijät tietävät kyhäävänsä double featuren jälkimmäistä puoliskoa1. Myönnän hieroneeni karvaisia käsiäni aina huomatessani kankeaa nimikkohirviötä talutettavan pitkin estradia selvästi näkyvän trikkinarun varassa, mutta tämmöisethän juuri kuuluu asiaan! Kun tietää katsovansa B-leffaa, siitä hakee raha- ja aikarajoituksista johtuvia kömmähdyksiä tiheämmällä kammalla, kuin A-produktiota vahdatessa. Vaikka pilke onkin silmäkulmassa, ei meininki kuitenkaan tunnu piittaamattoman ironiselta – ötökkäjahti vyöryy vaivattomasti kohti loppua, ja Pricen sardonisten2 loppusanojen kohdalla on lähinnä fiiliksenä, että nytkö tämä jo loppui?

Castle oli nero. Ilkikurisen vilpitön grand guignol. Autenttista teatterikokemusta kaipailevat jemmatkoon sohvatyynyjen sekaan vibr… kaukohakulaitteen.

4,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

1(SPOILERIVAARA) Oikeastaan tuntuu, että se Marthan niittaaminenkin on yleisön ennakkoluuloilla leikittelevä punaisten sillien kalatiski: Chapin antaa tälle ”rauhoittavia” samanlaisella tarpeistolla kuin ruiski itseensä aiemmin lysergihappoa, Ollie paljasti tohtorille vaimonsa olevan voimaton värisyttäjän edessä ja tämän kuolemasta olisi ilmeistä hyötyä ko. olion löytämisessä. Marthan kuolemakin on kuin painajaismainen trippi. Tai kuten Chapin sanoo puolisolleen: ”you see, you’re a good teacher darling. You’ve taught me how to get what I want, no matter who gets hurt.

2Ei se yksi toinen Castlen leffa.

7 kommenttia:

  1. Aika vekkuli kaveri oli tämä Castle, kun keksi kaikenlaista oheistoimintaa elokuvan katselemisen ohessa. Itsekin olisin luultavasti viihtynyt tuommoisessa näytöksessä erittäin hyvin, jos paikalla olisin siihen aikaan voinut olla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässähän olisi vaikka KAVI:lle oiva tilaisuus aiheuttaa katsomossa paskahalvauksia, ei muuta ku muoviluurangot kattoon riippumaan, väristimet joka penkkiin ja Jukka Puotila toistelemaan Vincent P:n maneereita!

      Poista
    2. Hyvä idea ja on oikeastaan ihme ettei tälläistä castlemeininkiä edes yritetä hyödyntää nykyaikana kun kuitenkin ruikutetaan etteivät ihmiset enää mene elokuvateattereihin yhtä ahkerasti kuin ennen. Kuitenkin otetaan esille jippoja kuten 3D ja kaartuvat televisiot, niin miksei koetettaisi tehdä elokuvista enemmänkin muka elämyksiä. Minä pääsin penskana näkemään Tappajahain uimahallissa ja se oli loistokokemus, ja vaikka en nyt aivan tuollaisia temppuja kaipaakaan joka elokuvan yhteyteen, niin mikä estäisi vaikkapa tuoreimman marvelhutun esityksen yhteyteen jotain cosplaytä, tms. ja Ice Age kuudennen kohdalla sellaista, että joku päästää 12 000 oravaa vapaaksi teatteriin.

      Niin ja Tinglerissä on parasta jo pelkkä ajatus selkärankaan kietoutuvasta otuksesta.

      Poista
    3. Kyllähän noiden kikkojen toisintamisessa olisi mainio sauma uskaliaalle yrittäjälle. Paha näin äkkiseltään sanoa, olisiko elokuvayleisö konservatisoitunut/kyynistynyt katsomiskokemustensa suhteen siinä määrin, ettei tällaiset gimmickit enää nykypäivänä tuottaisi toivotunlaisia tuloksia - itsehän syöksyisin epäröimättä tuollaiseen sirkukseen, mutta yhdessä piletissä on vähän kehnosti vielä katetta.

      Nopealla googlailulla vaikuttaisi tuo Jawsin tsiigailu kroolailun lomasta olevan pidempäänkin jatkunut perinne? Et tainnut kolme vuotta sitten kumminkaan kossi enää olla kuin ehkä sielulta?

      Poista
    4. On siitä muutama vuosi enemmän aikaa.

      Poista
  2. jervaise brooke hamster29. marraskuuta 2014 klo 0.23

    I want to bugger Miley Cyrus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hey Jervaise! That's quite a goal for a wastepaper basket.

      Although I couldn't be happier than when I see my blog being used as a bathroom wall by libidinous fictional people, would you by chance have any two-cents about the Tingler?

      Poista