maanantai 5. lokakuuta 2015

Starcrash (1978)



Avaruussota; The Adventures of Stella Star; Female Space Invaders; Stella Star
Italia, Yhdysvallat

Kun George Lucasin Tähtien sota (1977) osoittautui yllätysmenestykseksi ja kansa janosi lisää avaruusoopperaa, näkivät kaikenkarvaiset onnenonkijat tilaisuuden tehtailla nopeasti ja halvalla ilmoille jos jonkinnäköistä korviketta. Laatu vaihteli odotettua pitkäikäisemmäksi osoittautuneen viihdehutun (Galactica, 1978-1979, johdannaisineen) ja suoranaisen audiovisuaalisen ongelmajätteen (Holiday Special, 1978) välillä. Maineikas halpahalli AIP ei ollut tässä poikkeus, ja firma palkkasi jenkki-italorahoituksella käyntiin kammettua (mahdolliset assosiaatiot jonkun tunnetumman rainan nimeen täysin tahattomia) Starcrashia tirehtöröimään tuohon aikaan paremmin giallo- ja draamaelokuvista tunnetun Luigi Cozzin. Herralla oli ilmeisiä intohimoja seikkailuelokuvia kohtaan, leffan tarjotessa kaikenkokoisia robotteja, eksoottisia planeettoja ja itse David Hasselhoffin huitomassa lasermiekalla!

Han Solon ja Barbarellan (1968) nimikkohahmon välimuoto, avaruusvoro Stella Star (ei Hoff) on välttelemässä lain pitkää kouraa, kun tälle ja seuralaiselleen Aktonille ilmaantuu mahdollisuus sovittaa velkansa yhteiskunnalle pakkotyötä rivakammin: avaruuskalifiksi avaruuskalifin paikalle hamuava julmuri Zarth Arn on tuhonnut aluksen, joka oli tutkimassa huhuja äijän kehittelemästä superaseesta. Turma-aluksen kyydissä oli myös universumin hyväntahtoisen diktaattorin poika Simon, jonka epäillään nyt haaksirikkoutuneen yhdelle lähistöllä olleista planeetoista. Stellan miehistöineen tulisi käydä naaraamassa planeetoille tippuneet pelastuskapselit siltä varalta, että prinssi olisi vielä elävien kirjoissa.

Vaikka säästöluokan avaruusoopperaan onkin ympätty ne katsojia houkuttelevat apinoinnit (valosapeli, maaginen energia, humoristiset robotit, hävittäjätaisteluita, mekaaninen vainolainen, planet killer jne.), vaikuttaa ohjaaja-käsikirjoittaja Cozzilla olleen kunnianhimoisempia suunnitelmia kuin mitä produktion kirstunvartijat ovat odottaneet. Jo pelkästään kääntämällä pelastettavan kuninkaallisen ja tehtävään suostuvan salakuljettajan sukupuolet päälaelleen tulee leffaan hämäävä tuoreuden fiilis – tosin tämänkin voi nähdä lainauksena Barbarellan juonesta, referenssejä kun on enemmänkin. Muutenkin Cozzi tuntuisi jakavan Lucasin intohimon oman ikäluokkansa tieteisfantasiaan, jolloin ne juonenrangan pakolliset yhteneväisyydet Tähtien sotaan sekoittuvat vieraaseen kuvastoon.

Esimerkiksi se kolossaalinen metallinainen on velkaa Lucasin sijasta Harryhausenin stop-motion–monstereille, ja ei-missään-tapauksessa-millenium-falcon-härvelikin on nimetty tieteiskirjailija Murray Leinsterin mukaan. Mitenkään kieltämättä, että Starcrashia olisi mahdollista ottaa ihan vakavissaan, Stellan huristellessa technicolor-tähtien täyttämässä ulkoavaruudessa seikkailusta toiseen. Niukan budjetin ja aikarajan painaessa päälle on filmiin jäänyt yllin kyllin lavasteisiin törmääviä statisteja, kömpelöitä leikkauksia ja hiomattomuudessaan herttaisen hölmöjä repliikkejä:

I only have logic and emotion circuits. No room for craziness.

Time for a little robot chauvinism.

Now maybe is a good time to use your ancient system of prayer and hope it works for robots as well.

Nämäkin tyylinäytteet olivat pelkästään mekaaniselta lainvalvoja Elleltä (Judd Hamilton mustassa umpihaalarissa). Stellan vartijaksi komennettu cowboyrobotti on ulkoisesti lähinnä revolvereihin vaihtanut maakuntasarjan Darth Vader, mutta täyttää epäkorrekteine letkauksineen ja huoltokatkoksineen pikemminkin alkuperäissaagan droidikaksikon roolin koomisena apulaisena. Leffan siedettävintä (harkittua) huumoria edustavatkin tämän ja Stellan keskinäiset nokittelut. Kässärissä on ilmiselvästi lähdetty siihen Lucasin viitoittamaan, koko perhettä kosiskelevaan suuntaan, jossa avaruussodassa on kepeä seikkailullinen fiilis. Sen verran innoissaan Caroline Munro hihkuu syöksyessään uuteen dogfightiin (vaikka siekailemattomasti kierrätetyistä pienoismalliotoksista ei ihan samaa avaruustaistelun illuusiota välitykään kuin esikuvassa).

Munron tulkitsema Stella on ylläkuvatun mukaisesti viekkaampi ja villimpi painos Barbarellasta. Suoritus ei ole läheskään yhtä säväyttävä kuin Janet Fondalla, mutta paranisi kummasti jo pelkästään jos brittinäyttelijä olisi itse päässyt äänittämään vuorosanansa – nyt sankarittaren äänen hoitava Candy Clark on sen verran epäsynkassa niin suun liikkeiden kuin mielialojenkin kanssa, että homma on vissiin hoidettu yhdellä otoksella jossain mahdollisimman kaukana filmikeloista. Tiettävästi näin kävi ainakin elokuvasävellystä tehtäessä, melko Bond-henkisen soundin tähän tehneen Bond-konkari John Barryn kun pelättiin vetäytyvän projektista, mikäli näkisi valmista kuvastoa.

Fondan filmi kaikuu myös Munron rooliasussa, kun vankilareissun yhteydessä ylle löytyy (ilmeisen futuristiset) nahkabikinit  – tiettävästi tuottajat säikähtivät ohjaajan mannermaista otetta (puvustuksen ohella mukana on esimerkiksi tähtien takainen amatsoniheimo ja himokkaita luolamiehiä), ja ikärajan kohoamisen välttämiseksi sankarittaren ylle vaihtuu ehtoopuolella sadeviittaa ja suihkuverhoa yhdistelevä kostyymi. Asu huokuu tulevaisuutta kunhan muovia piisaa, tuntuvat ajatelleen.

Roolitus on muutenkin halpisdiggarille nannaa: Munron kanssa Maniacissa (1980) ja Last Horror Filmissa (1982) esiintynyt Joe Spinell nähdään ennakkoluulottomasti Draculan, Fu Manchun ja Liberacen kerrastoja yhdistelevänä Zarth Arnina. Kreivinketaleena edellä mainittuja kasarikauhuja yksiulotteisemman analyysin mielipuolesta heittävä luonnenäyttelijä vetää railakkaasti yli, mutta valitettavasti kässäri ei anna tälle paljoa muuta tehtävää kuin nauraa makeasti ja pyöritellä silmiään komentosillaltaan käsin. Sivuosissa voi bongata Robert Tessierin ja Nadia Cassinin kaltaiset B-vakkarit, kuin myös arvokkaan etäisesti linnunradan keisarina patsastelevan Christopher Plummerin, joka kuittasi päivän kuvauksista kolmekymmentä tonttua. Aikamoinen jeditemppu jo tuokin.

Mutta siis se alussa lupaamani Hasselhoff.

Laskentatavasta riippuen toista tai kolmatta elokuvarooliaan tekevä Ritari Ässä käy valosapelein taistoon tappajaroboteista ja köyhän miehen stormtroopereista koostuvia pimeyden voimia vastaan, tukka tukevasti permanentattuna ja silmissä melkein yhtä runsaasti kajaalia kuin Munrolla. Suoritus on vielä paikoin jäykkä, mikä voi tosin johtua kiireisestä kuvausajastakin. Sittemmin Hoff on todennut elokuvan turjakkeeksi, mutta kyllähän meistä parhaimmatkin joskus erehtyvät.

Kaiken kaikkiaan kyseessä siis on Tähtien sota –rahastus, joka on kumminkin ohjaajansa intohimon vuoksi keskivertoa mielikuvituksellisempi. Taloudelliset vaikuttimet ja taiteellinen visio käyvät kulissien takana samaan aikaan taistelua, kun hyvän ja pahan voimat niiden edessä. Jos leffa olisi tahkonnut enemmän, olisi keisarin loppukaneetilla ja pseudojedimystiikalla auki jätetty portti jatko-osalle saattanut mahdollistaa kuuluvamman omaäänisyyden. Starcrash on aukkoisine juonineen, läpinäkyvine jäljitelmineen ja halpoine ulkoasuineen varsin viihdyttävää scificampia.

3,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

2 kommenttia:

  1. Don't hassle The Hoff, for he knows the ways of the jedi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I don't understand, you never die.

      Poista