Surf-natsien täytyy kuolla (1987)

Surf Nazis Must Die

Yhdysvallat

Kaliforniaan iskee tavanomaista tymäkämpi maanjäristys, jonka seurauksena normaali elämänmeno häiriintyy. Liuta omapäisiä jengejä tarttuu tarjottuun tilaisuuteen haalia itsellensä elintilaa, näiden joukossa ”uuden rannan führerin” tirehtöröimä surffaavien uusnatsien kopla. Toisintaessaan aatteellisten esi-isiensä Euroopan-ryöstöretkeään nämä tulevat teilanneeksi tummahipiäisen öljyporarin, tietämättä tämän olevan pahamaineisen ”Mama” Washingtonin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Suru-uutisen saavuttama mammanjärkäle poistaa varmistimen, sytyttää sikarin ja karauttaa Harrikalla keskustelemaan nuorisorikollisten kanssa rotuopeista…

On oikeastaan masentavaa, kuinka (siis lupaavalla tavalla) kaheleista lähtökohdista harrastelijavoimin kasattu Surf-natsien täytyy kuolla starttaa. Varsinainen juoni etenee sykäyksittäin vähän milloin sattuu, luppoajan kuluessa kameran tarkkaillessa surffinatseja, no, surffaamassa ja natseilemassa. Tai lainelautailemassa eivät käy yksistään nimikkoryhmittymän jäsenet, vaan lisäaikaa on kaavittu tarkkailemalla kenen tahansa halukkaan tyylinäytettä. Kai tämän täytemateriaalin olemassaolo koitetaan oikeuttaa leffan nimellä – rantapummithan suosivat aikoinaan samanlaista ananastukkaa kuin mikä Hitler Jugendissa oli vakiona. Leffassa tämän jugendin toinen tuleminen surffaa. Ällistyttävää.

Muutoin koplan arki kuluu reviiriä vahtiessa ja laajentaessa. Jengisota on kömpelösti viuhdottua ja kuvattua halimista, eikä vertakaan pahemmin roisku Kellopeliappelsiinista tai Warriorsista ylijääneiden joukkioiden välienselvittelyssä. Vaikka leffan jakelijana onkin itse Troma, jää se toteutuneessa törkeydessä mahtipontisen nimensä varjoon – se on kerronnaltaan suorastaan pitkäveteinen. Näytteleminen on huonoa ilman riittävää ylilyömistä eikä edes onelinereissa löydy mitään mieleenpainuvaa. Kuvauspaikoissa on tosin jonkin verran urbaanin dekadenssin tunnelmaa, ja ne harvat rekvisiitat (kuten surffareiden tuunattu paku tai karmaiseva koukkukäsi) istuvat kökköydessään tällaiseen roskaan.

Siinä mielessä tekijöillä on kiintoisa tulokulma postapoleffoihin, ettei maanjäristys ole romahduttanut koko ihmiskuntaa – verrattuna ydinsotiin ja zombiepidemioihin on hävitys alueellista ja keskeneräistä. Rannikolla jengit harrastavat ryöstelyä ja ihmiskauppaa, mutta sisämaassa näkyisi esimerkiksi vanhustenhoito vielä pelaavan (vaikka hoitaja tuntuukin olevan Ratchedille sukua). Ikään kuin kalifornialaiset olisivat päätyneet välitilaan, jossa heikentynyt systeemi joutuu pitämään puolensa onneaan koittavia barbaarilaumoja vastaan. Vigilanttileffan kannalta ristiriita valkoista valtaa aaltojen tavoin vaahtoavien kumihaalariheppujen ja kovanaamaisen mustan mamman välillä on myös ideatasolla mehevän kärjistetty, vaikka toteutus kuseekin. Ei liene sattumaa, että mrs. Washington valitsee kostonsa välikappaleeksi juuri Wehrmachtin palveluspistoolin.

En tiedä, perustuuko Surf-natsien kulttimaine myyvään kuoreen vaiko siihen että Troma sanoo sen olevan kulttileffa, mutta sisällöllisestihän tämä on melkoisen pliisua huttua.

1/5

Imdb
Elonet
Wikipedia