The Punisher - rankaisija (1989)

The Punisher
Australia, Yhdysvallat

Dolph Lundgren on perheensä lahtauksesta traumatisoitunut, merijalkaväen poliisivoimien kautta kirjaimellisesti katuojaan vaihtanut Frank Castle joka hakee elämäänsä sisältöä pistelemällä taparikollisia kylmäksi liukuhihnalla. Viisivuotissuunitelmallaan huomattavaan 125 ihmishengen saldoon yltänyt kostaja saa haastajan, kun yhden miehen sodalla väsytetyt, Gianni Francon johdolla yhdistyneet perheyritykset joutuvat tekemisiin länsimarkkinoita havittelevan japanilaisnilkki lady Tanakan kanssa. Siinä onkin sitten alustaa Castlelle, mafiosoille, yakuzoille ja ninjoillekin tappamisen tiimoilta.

Aika vähänhän tällä on tekemistä alkuperäisen sarjakuvan kanssa, mitä nyt tunnelma on yhtä synkkää ja tavaramerkkiblondinsa lankanneen Dolpan roolihahmolla sattuu olemaan sama nimi ja monomania kuin lähdemateriaalin protagonistilla, mutta siinä ne yhteneväisyydet sitten oikeastaan ovatkin – enkä nyt loppupeleissä tiedä, kuinka huono asia tuo edes on. Tuomari (vanhassa suomalaiskasetissa eksaktimmin Rankaisija), on sarjakuvana staattisuudessaan high conceptin tasolle jämähtänyttä, itseään toistavaa väkivaltaviihdettä vailla erityisen hankalia tarinoita – Castle valitsee kohteen, käy tappamassa kohteen ja päätteeksi valitsee seuraavan kohteen. Välillä Castle käyttää rynkkyä, välillä kranaatteja välillä kumikalkkunaa.

Ei sillä, että elokuva (2000-luvun versioista nyt puhumattakaan) näitä mitenkään pyrkisi välttämään. Hahmo on kuitenkin viety kehityskaaressaan kiinnostavaan suuntaan – väsyneen oloinen Castle asustelee viemärissä, juttelee Herra Sebaotille ja harrastaa nakumeditaatiota -sarjakuvan pyrkiessä paikoin luomaan psykoottisesta Castlesta angstissaan sympaattista antisankaria, elokuva päätyy kuvaamaan miekkosen omaan todellisuuteen vajonneena antenniosastomateriaalina – siinä mielessä raina on kiinnostavan kriittinen vigilanttigenren edustaja, että yhteiskunnan suojelemisen sijaan sankari varsin rehellisesti toteuttaa vain omia pakkomielteitään – esimerkiksi pyrkiessään pelastamaan mafiakytköksistään huolimatta syyttömiä ihmisiä, antisankari kuitenkin laskee mahdollisuuksia hyväksikäyttää näitä omassa sodassaan.

Genren perinteestä poiketen virkavaltakaan ei ole erityisen mätä, Castlen entisen poliisipari Berkowitzin pyrkiessä tosissaan ymmärtämään kostajan mielenmaisemaa. Tinanapit jäävätkin taka-alalle, suorastaan siivoojan asemaan toiminnan keskittyessä omankädenoikeutta soveltavien kolmen tahon kärhämöintiin. Viisaiden miesten ollessa (elokuvan henkeen soveliaasti?) sarjakuvamaisen kliseisiä menijöitä kuumapäisyydessään ja seksismissään, on japanilaisosapuoli ja etenkin näiden päällikkö Tanaka on vanhentuneessa symbolismissaan mielenkiintoinen muistutus leffan valmistumisajasta; länteen punkeva yakuza on kuin (aina 90-luvun lamaan asti) tuleviksi maailmanhallitsijoiksi povatut zaibatsut ja koppava Tanaka kuin paraskin valloittaja, joka kasvattaa länsimaalaiset lapsetkin idälle uskollisiksi tappokoneiksi. Kansallisuutta alleviivataan huppupäisillä salamurhaajilla sun muulla älyttömällä hötöllä – kaapuveikkojen mukanaolo voidaan tosin myös selittää tuolloin jo hiipumaan päin olleella ninjabuumilla.

Käsikirjoituksen viihdyttävä päättömyys onkin elokuvan valtti, sen rakentaessa sarjakuvasta otetun pohjan päälle juuri edellä mainitun mukaisesti omituisia ja kiehtovia detaljeja, Castlen mustanaamiomaisten tikarien kautta Tanakan kabukimaskeeraukseen. Dolpan kidutuskohtaus tuo voimakkaasti mieleen miehen pääosituksessa Taistelu Pikku-Tokiossa (1991). Välillä silkkaa one-liner -matskua sisältävä dialogi voisi tuoda sarjakuvapohjaiseen toimintamättöön, jos ohjaus ei olisi niin laiskan oloista, etenkin näyttelijöitä paimennettaessa.

Louis Gossett jr:n yltää parhaimpaan suoritukseen Berkowitzina. Jeroén Krabbén laskelmoiva Franco olisi kaivannut lisää kypsyttelyä, vaikka onkin sarjakuvaversion pahiksia moniulotteisempi - ei paljon sekään. Barry Otton koomiseksi sivuhahmoksi tarkoitettu denaturoitunut näyttelijä Shake olisi kai huonomman näyttelijän tapauksessa vielä rasittavampi riimittelyineen. Mutta Lundgren Castlena on apaattisuudessaan ja kylmyydessään joko nerokkaasti tulkittu tai onnekkaasti alinäytelty. Kun huomioi pääosittajan osoittamaa kiinnostusta projektiin, voisi veikata ensimmäistä. Toiminnassa ei sitten varsinaisesti olekaan mitään vikaa, Dolpan kierrättäessä arsenaalia melko laajalla skaalalla ja osin improvisoidun potkukoreografian toimiessa hivenen antiklimaattista loppua lukuun ottamatta moitteettomasti ja stunttien osoittaessa ihailtavaa uhrautuvaisuutta.

Sarjakuvan sovitusta enemmän tyypillisyydessään toimiva kasaritoimintapätkä mustalla huumorilla ja ilman pääkallopaitaa.

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia