sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Falling Down (1993)



Rankka päivä
Yhdysvallat

William ”D-Fens” Fosteria pännii. Hiljattain eronnut insinööri kököttää helteisen Los Angelesin ruuhkassa, haaveenaan ehtiä exänsä luona asuvan tyttärensä syntymäpäiville. Ja jos Servoletissa hikoilu ei jo sinällään olisi riittävän tympeää ajanvietettä, niin tuopahan elämykseen lisäväriä korvanjuuressa mekastava koulubussi, äänitorveaan rassaava urpo ja jonkun takaikkunasta virnuileva, oranssi sanomalehtisarjakuvakissaeläin. Liika on liikaa, ja mies päättää jättämään kotteronsa tien poskeen ja jatkaa matkaa apostolinkyydillä. Ratkaisu tuntuu muutenkin tehneen temput miehen impulssipidikkeille, sen verran estottomasti tämä patikoidessaan ilmaisee kantansa vastaantuleville pikaruokaravintoloitsijoille, rahanpummaajille, nuorisorikollisille, ökygolfareille, uusnatsihörhöille sun muille hiihtäjille.

Ja juuri tässähän on tämän kertaisen villakoiran ydin. Falling Down kertoo yhteiskuntasopimuksen irtisanovasta tavallisesta tallaajasta, joka päättää kerrankin puhua suunsa puhtaaksi. D-Fensin urbaanin odysseian rinnalla (tai sen varjossa) alkaa kehittymään toinen, tavanomaisemmin etenevä kertomus, kun höyryjä päästelevän summapenan edesottamukset alkavat vetää puoleensa myös virkavaltaa. Erityisen vahvasti samalla aaltopituudella tuntuu olevan (kuinkas muutenkaan kuin) viimeistä työpäiväänsä tekevä etsivä Martin Prendegast, jota neuroottinen vaimo hoputtaa duunista päivälliselle. Säyseä kyttä on duunipaikkansa pilkankohde, poikkeuksena nuorempi kollega Sandra Torres, joka alkaa pikku hiljaa vakuuttumaan kehäraakin pisteiden yhdistelystä.

Selkeästi aidoimmillaan Ebbe Roe Smithin käsikirjoitus on D-Fensin happihyppelyä kuvatessaan. Ajan henkeen kypsynyt mies aloittaa loppuelämänsä ensimmäisen päivän, tylyttäen pidäkkeettömästi elinpiirissään vellovia ihmistyyppejä ja ilmiöitä, joita on aikaisemmin hammasta purren sietänyt. On melkoisen katsojakohtaista, kuinka terapeuttista tämä tunteenpalo on, D-Fensin purkaessa kiukkuaan toisaalta selkeän kusipäisesti käyttäytyviin kokovartalokyrpiin, toisaalta häiriköidessä sangen turhanaikaisista syistä ja ohikulkijoista piittaamatta pikaruokapaikassa.

Ohjaaja Joel Schumacher keskittyykin ehyen yhteiskuntakommentaarin sijaan luomaan henkilökuvaa sellaisesta miehestä, jolla on tullut mitta täyteen tai pohja vastaan säkissä – riippuen siitä, näkeekö vaeltajan ylentäneen vai alentaneen itsensä antautuessaan hermoromahduksensa vietäväksi. Vaikka yksiulotteisesti kuvattujen, verta nenästään kerjäävien hupiukkojen läksyttämiseen mielentila sopiikin kuin tee rommiin, tulee toisaalta jo leffan alkupuolella aika mitäänsanomaton olo sankarin saatua hepulin aasialaisperäisen päivittäistavarakauppiaan hintapolitiikasta – pitäisikö D-Fensiä sympata, koska

a) yksityisyrittäjä (tai luultavasti paremminkin inflaatio) määrittelee myymilleen tuotteille hinnan;

b) se tulee tänne ja vie meidän duunit (työllistämällä itsensä mutta enihau);

c) D-Fens ei hallitse vähennyslaskuja.

Mutta kuten yllä tuli todettua, ei sankari vedäkään niinkään järjellä kuin tunteella. Elokuvan sanoma on epäjohdonmukainen toisaalta kritisoidessaan (vrt. esim. Taksikuski, 1976) ja toisaalta sympatessaan (vrt. esim. Väkivallan vihollinen, 1974) kelkasta pudonneen kaupunkilaismiehen ahdistuskuvauksessaan, ja luultavasti tämmöinen sanoman jakomielisyys on harkittua – elokuva haluaa rahastaa sillä myötäelämisellä, jota katsoja kokee average joen oikoessa mutkia sellaisissa tilanteissa, joita tällä itselläänkin on varmaan arkielämässä tullut vastaan. Mutta koska Falling Down ei ole niin omaäänistä elokuvataidetta kuin se ehkä haluaisi esittää olevansa, hiotaan arkaluontoisesta juonesta enimmät särmät ennen lopputekstejä ja vältetään (kummastakin edellä mainitusta filmistä poiketen) enimmät kohahdukset.

Vaikka sanomaa onkin vesitetty, ei tarinan keskushenkilön aitoutta käy kiistäminen. Omanarvontuntoinen, nelikulmaisesti ajatteleva ja jokseenkin jäykkä D-Fens on henkisessä romahduksessaan kuitenkin varsin vilpitön hahmo: nykymenoon totaalisen kypsynyt ja sen raivoisasti ympäristölleen osoittava tuittuilija, joka puutteineenkin on kiintynyt tyttäreensä ja osoittaa aitoa kauhua luullessaan satuttaneensa sivullisen lasta. Kokemus perheen, työelämän ja isänmaan hylkäämäksi joutumisesta (kaikkensa antamisesta huolimatta, mahdollisesti jonkun ulkopuolisen tahon vuoksi) ei tunnu teeskentelyltä, vaikka hahmo vaikuttaakin vahvasti epätasapainoiselta. Tämän lähimmäisten mainitseva uhkaavuus tuntuu tyystin menevän ukolta itseltään ohi. Vaikka alleviivaamiseen taipuvaisen ohjaajan kädenjälki näkyy erityisen vahvana parissa karrikointiin asti yksipuolisessa sivuhahmossa, on D-Fensissä hahmona antoisasti harmaan sävyjä.

Elokuvan huomattavasti tavanomaisempaa antia on D-Fensin kujanjuoksun heijastumana etenevä poliisityö, jonka mukanaolo on perusteltua lopetuksen rakentamisessa kohti tavanomaisempaa trilleriratkaisua. Jää epämääräiseksi, miksi juuri Prendegast vainuaa virkaveljiään ja –siskojaan terävämmin lyhyellä aikavälillä samalla alueella ja samoilla tuntomerkeillä varustetun epäillyn aiheuttamien tapausten yhteyden. Tunteeko omassakin elämässään vastoinkäymisiä kohdannut (mutta epäiltyä paremmin temperamenttinsa kanssa pärjäävä) kyttä hengenheimolaisuutta tekijään, jää epäselväksi. Ehkä viimeisenä päivänä teki heittäytyä etiäistensä vietäväksi kuin Columbo ikään. Perusteluiden epämääräisyyttä vielä korostaa tavanomaisella poliisityöllä samoja päätelmiä lähestyvä Torres, jolla on kumminkin tässä dynamiikassa apulaisen rooli.

Siihen nähden mitä ohjaajalta saattaisi odottaa, on elokuvassa pääsääntöisesti varsin onnistuneesti realistinen ote. Hiostava kuumuus ja katupöly välittyvät punertavanruskeassa asfalttiviidakossa, jota hetkittäinen tyylirikkoisuuskaan ei saa pilattua. Varsinkin elokuvan alkupuolella puuttuu sattuma D-Fensin kulkuun tavalla, joka tuntuu ehkä onnekkaalta muttei suorastaan uskomattomalta.1 Ei voi sanoa, että elokuva olisi todellinen, mutta todentuntuinen nyt kumminkin.

Omissa kirjoissa lähinnä Hollywoodin perusvarman tylsään keskikastiin sijoittuva Michael Douglas on harvinaisen pitelemätön pääroolissa, tekisi mieli sanoa että elämänsä vedossa. Mies eläytyy D-Fensin hienovaraisiin, osittain ristiriitaisiin piirteisiin tavalla, jotka korostavat raivossaan (ja nimenomaan raivossa, ei esimerkiksi vihassa) vellovan hahmon monimielisyyttä mustavalkoisuuden kanssa flirttailevien kehysten sisällä. Mies näyttelee eikä näyttäydy. Prendegastina nähtävä, aina yhtä varmavetoinen Robert Duvall tekee sen mitä voi kliseiden rasittamassa, asioiden toteamiseen typistyvässä osassa, mutta onhan tässä elokuvassa tilaa lähinnä yhdelle huikaisevalle roolille. Yhtälailla vittuuntuneen valkokaulustyöläisen varjoon jäävät sinänsä hyvät Rachel Ticotin (Torres), Barbara Hershey (ex-mrs. D-Fens) ja Lois Smith (D-Fensin mamma).

Selkeälinjaisen yhteiskuntakritiikin (tai satiirin) sijaan paremmin alavireisenä, vähän överinä psykologisena trillerinä toimivan Falling Downin kantava voima on sen keskushenkilö. Suurin vika on tavanomaisuuteen vajoava finaali. Koittaa ehkä liiaksi syödä ja säästää kakun kosiskellessaan sitä katsojakuntaa, jotka saattaisivat löytää kaikupohjaa pääosan luhistuneen piruparan kanssa.

3,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

1(SPOILERI) Ei esimerkiksi ole ennenkuulumatonta, että drive-by-räiskijät onnistuisivat tappamaan vinon pinon sivullisia, mutta varsinainen maalitaulu jäisi henkiin.

4 kommenttia:

  1. Onhan tämä mainittu aiemminkin, mutta hemmetin hyvä elokuva ja Michael Douglasin paras roolisuoritus.
    Rupesinkin tätä lukiessani miettimään, että minneköhän Schumacher on kadonnut ja IMDb:n vilkaisu osoitti että vaikka ennenkin hän oli aikalaissa osuma tai huti tai eh!, mitäänsanomaton-ohjaaja niin yleensä ainakin ne osumat ja hutit jäivät mieleen. Nyt suurin osa 2000-luvusta näyttäisi jumittaneen sinne eh!-tasolle, eikä vuoden 2013 jälkeen ole enää edes sitäkään. En kyllä muista mitään puhetta eläköitymisestä, tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän kumpikin tämän vuosikymmenen puolella valmistunut ohjaus jäi miinukselle, josko se sitten siitä kiikastaisi. Viimeksihän Schumacher on ollut ohjaajankeikkaa parissa House of Cardsin jatkossa.

      Toisaalta ihmekös tuokaan, jos iän myötä tahti tasaantuu, onhan herra jo lähes kahdeksankymppinen gubbe. Projektien väsähtäneisyyden puolestahan mies toki olisi jo kypsä eläkkeelle.

      Poista
  2. Nouseminen ulos autosta ruuhkautuneella valtatiellä ja koslan hylkääminen siihen, takana jonottavista huolimatta, on itsessään jo ensiaskel yhteiskuntasopimuksesta irtisanoutumiseen ja urbaanin elämänmenon käsittämättömiltä tuntuvien normien hylkäämiseen, mikä oli hyvä oivallus. Loppuratkaisu...minusta se oli ihan hyvä. Oman aseman hetkellinen palauttaminen omaan lähipiiriin vaikka väkisin, on mielestäni D-Fencen kaltaiselle järjestyksen miehelle jossain määrin luonteva ratkaisu. Itseltä pään ampuminen mäsäksi(sen jälkeen kun on käynyt antamassa pomolleen nappituomion) olisi tietysti kaikista äärimmäisin tapa yksilölle viheltää pilliin. Se olisi ehkä ollut vielä kliseisempi ratkaisu elokuvalle, mihin ei sentään päädytty. Näin elokuvan lapsena, eikä silloin tiennyt sellaisesta surullisesta ilmiöstä, kuin laajennettu itsemurha. Nyt kun elokuvan loppua miettii, niin katsoja kyllä tietää, että päähenkilö ei ole niin epäsympaattinen, että lahtaisi epätoivossa oman perheensä, mutta perheen itkuinen "laatuhetki" tussarin kanssa antaa katsojalle vihjeen tästäkin vaihtoehdosta. Loppussa sitten ylikonstaapeli eksplikoi hänen ajatuksensa. Yhteiskunnasta ulos astuneena päähenkilö haluaakin willin lännen tyylisen välien selvittelyn, vaikka tietää häviävänsä. Tytär saa rahat. Se on parasta, mitä hän voi tehdä. Elokuvan paras repliikki on kun poliisipäällikkö yrittää ottaa kunnian ylikonstaapelin työstä ja ylikonstaapelikin sanoo suunsa puhtaaksi tv-kameroiden edessä. Noin sitä itsekin varmaan tekisi mieli sanoa viimeisenä työpäivänä. T: Taneli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi kieltämättä tullut aika tiivis tekele tuossa ekassa tapauksessa.

      Saat muuten ens kerralla sen HTS:n haikalakirjan takaisin kun treffataan.

      Poista