maanantai 8. kesäkuuta 2015

Necromentia (2009)


The 13th Hour

Yhdysvallat

Hagen on rakastajatarvainaansa balsamointia ja bylsimistä harrastava miekkonen, joka katkeransuolaisesti haaveilee lemmittynsä paluusta. Travis on puolestaan autistista Thomas-veljeään kaitseva, heroiinikoukusta ketamiinilla (what could possibly go wrong) irti pyristelevä S/M-ammattilainen. Miehet kai olisivat autuaan tietämättömiä toistensa olemassaolosta, jollei hevosten nukutusaineilla elämän rajamaille itsensä kuskannut Travis kohtaisi Morbius-nimistä demonia. Kyseinen henkiolento ilmoittaa pahantahtoisen lajitoverinsa iskeneen silmänsä Thomasiin ja tarjoutuu auttamaan ongelman ratkaisussa, mikäli Travis onnistuu houkuttelemaan Hagenin raakaan rituaaliin – toismaailmallisella olennolla kun olisi herran nekrofiilin kanssa kalavelkoja makseltavana.

Singaporelaissyntyinen Pearry Teon Necromentia on pikkubudjetin kimara suuria tunteita, intohimorikoksia, ihmislihan muovaamista, toismaailmallisia hirvityksiä sekä lineaarisen aikakäsityksen läpäisevää katumusta. Kun tyyli on kaiken lisäksi jossain synkän fantasian ja kauhun välimaastossa, tulisi Clive Barkerin tuotanto mieleen, vaikkei herraa erikseen inspiraatioksi alkuteksteissä mainittaisikaan. Varsinkin krjailija-maalari-leffamaakarin tunnetuin teos Hellraiser kummittelee voimakkaasti taustalla: löytyy kehonmuokkaukseen hurahtaneita demoneita, tuonpuoleisen avaimena toimiva aivopähkinä sekä kyseisen rajapuomin välillä pendelöiviä, ihmisuhreja janoavia vainajia. Helvetin portit aukaisee kuitenkin perkeleellisen rubikin sijasta ihoon kaiverrettu kuvio1, joka taasen on kaikuja Barkerin Veren kirjat –novellikokoelman (1984-1985) samannimisestä ykköskertomuksesta – johon pohjautuva elokuva sai ensi-iltansa vain muutaman kuukauden ennen Necromentiaa. Melkoinen sattuma, voisi sinisilmäisempi todeta.

Lihamestarin nimi tietysti herättää kysymyksen siitä, paljonko luvassa on verellä läträämistä – ja oikeastaan Necromentian kohdalla tämä on sangen hillittyä. Fyysisen vaaran uhka on koko ajan läsnä, mutta mässäilyn sijasta Teo paneutuu Stephanie Joycen kanssa kirjoittamiensa hahmojen sielunelämään, jonka vuorovaikutus julmien yliluonnollisten olentojen kanssa johtaa alakuloisiin juonenkäänteisiin. Koska kommunikointi henkimaailmoihin vaatii elokuvan sisäisten skeemojen mukaan (joita se noudattaa pikkubudjetin leffaksi varsin orjallisesti) jo jonkinasteista elämänhalun menettämistä, pyörii hahmojen arki pitkälti väkivallan, huumeiden ja perversioiden ympärillä – omaan makuun vähän itsetarkoituksellista shokeeraamista, jos kohta loogisesti perusteltukin.

Teemana tämän- ja tuonpuoleisen sekoittuminen käy myös perustelusta halpisleffan melko yksitoikkoisille tapahtumapaikoille – suurin osa tapahtumista esitetään harmaissa, niukasti valaistuissa huoneissa, joissa henkilöiden vuorovaikutus ja tarinan eteneminen korostuu. Juoni ei ole järin vaikeaselkoinen, mutta enemmän tuntevaan kuin päättelevään aivopuoliskoon vetoavan tarinan simppeliyttä on paikattu sotkemalla tapahtumien kronologinen kulku. Lopputulos toimii yllättävän hyvin, juonenkäänteiden kiristäessä hahmojen itsensä punoman pakkopaidan yhä tiukemmalle. Necromentian kauhu ei synny porukkaa jahtaavasta möröstä (vaikka tällainen vilahtaa peräti yhden kerran), vaan siitä epätoivon suosta, johon sankarit syöksee kosmisella tasolla toteen käyvä sanonta ihmisten susimaisuudesta toisen ihmisen silmissä. Kun iankaikkista syyllisyydentunnossa marinoitumista eivät ole rajoittamassa ajan kahleet, on Necromentian esittämä tuonpuoleinen vankeus nimenomaan kauhuna toimivaa.

Tuonelakaan ei ole pimeää, ilmeisesti päättymättömiin jatkuvaa kellarikäytävää kummempi mesta –tämmöinen loputon lohduttomuus tietysti herättää "ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää" –konnotaatioita ihan onnistuneesti, varsinkin kun tilan muotoa ja pimeyttä myös hyödynnetään (jos kohta hieman aavisteltavalla tavoin). Täällä päivystävät demonit – etenkin se seinän putkistoihin nojaileva, silmätön torahammas – ovat pääasiassa melko vaisuja Hellraiser-johdannaisia. Omalla kohdalla valopilkku2 oli leffan apeudesta irtioton tekevä (mutta kieroutuneen ilmapiirin kanssa linjassa oleva) Mr. Skinny – vähämielistä Thomasia ahdisteleva sikanaamarimöhömaha, joka vääristää lastenlaulurallatuksen omia, kyseenalaisia tarkoitusperiään palvelevaksi, sing along –pallon pomppiessa ruudun alalaidassa. Ei ole riivaajillakaan helppoa, jos joutuu elämään rektaalista itsemääräämisoikeutta uhkaavien pääsiäispupujen pelossa.

Necromentiassa on hetkittäin tarpeettoman oloista omien kuvien fiilistelyä, jolloin kohtauksiin syntyy ummehtuneita ilmakuplia. Vaikka hahmojen motivaatiot ovatkin pääasiassa vahvoja ja yksinkertaisten mustavalkoisuuksien sijaan näiden moraalia kuvaa (lavasteiden tavoin) harmaan sävyt, on dialogi useassa kohdassa aika falskia. Nimetön näyttelijäkaarti suoriutuu rajoitteiden kanssa pääasiassa kunnialla, mitä nyt Hagenia esittävä Santiago Craig vetää jo valmiiksi siirappisesti korneja vetistelyvuorosanojaan lahnan antaumuksella.

Vinoutunut, brutaali ja synkkä kauhusatu, joka antaa halpatuotantoluontoisuutensa haitata yllättävän vähän. Vaikka omaäänisyys hakusessa onkin, on lopputulos sittenkin persoonallisempaa ja kiinnostavampaa settiä, kuin mihin sen apinoima Hellraiser noin leffafranchisena on yltänyt pitkään aikaan.

2/5

Imdb
Wikipedia

1Yhteydenotto henkiolentoihin onkin elokuvassa korostunut elementti. Okkultismia harrastavia saattaa kiinnostaa lopputekstien aikana tekijätietojen lomassa vilisevät Clavicula Salomonis Regis –grimoiresta peräisin olevat, demonien invokaatioon tarkoitetut sinetit (järjestyksessä Samigina, Eligos, Sitri, Asmoday, Vual, Crocell, Beleth, Zepar). Valikoiduissa pikkuperkeleissä toistuu kyky kertoa vainajien kuulumisista, kätketyistä arvoesineistä tai valtakunnista sekä edistää tai sabotoida soidinmenoja – rainan sisältöön istuvia loitsuja, siis. Tai sitten meikäläinen ylianalysoi kuin viimeistä päivää, ja Salomon sinetit ovat vaan vedonneet lopputeksteistä vastanneen artistin esteettiseen silmään.

2Olkoonkin, että joskus Motel Hellin (1980) aikoihin keksitty sikanaamari-look (tai hygieniaansa suurpiirteisemmin suhtautuvien henkilöhahmojen tapauksessa ihan vaan sian irtopää –look) on viime aikoina alkanutkin muodostumaan kauhun peruskuvastoksi (esim. Saw (2004) jatko-osineen, Hostel (2005), the Butcher (2007), Madison County (2012), Berkshire County (2014), TV-puolella American Horror Story (2011-)  ja videopelirintamalla Manhunt (2003)).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti