tiistai 27. syyskuuta 2011

Syntinen kääpiö (1973)


Dværgen; Sinful Dwarf

Tanska

Raina lähtee varsin psykedeelisesti käyntiin, kun selkeästi yli-ikäinen pikkutyttö keskeyttää ruutuhyppelyhetkensä havaittuaan lelukoiraa ulkoiluttavan, lyhyenlännän Olafin. Salamyhkäinen pikkumies houkuttelee tytön perässään yhdessä nostalgisoivan alkoholistiäitimuorinsa kanssa pyörittämälle motellille, jonka ullakolla ko. jääkaappikunnan perheyritys hankkii heroiinilla ja ihmiskaupalla sivutienestejä. Nerokkaiden alkutekstien jälkeen taloudellisesti epäonnekkaat Peter ja Mary vuokraavat yksiön kyseisestä mörskästä ja alkaa tapahtua…

Syntisen kääpiön päräyttävän aloituksen jälkeen juonen kulku hidastuu jonkin verran. Tuntuu, että leffa toimisi huomattavasti paremmin puolisen tuntia lyhyemmässä muodossa, sillä huolimatta siitä, ettei tasaisesti ripotelluissa, miesosapuolen pulisonkeja ja sängynjalkaa zoomauksen arvoisina (kenties eroottisina?) pitävissä akteissa luonnollisestikaan edetä mihinkään suuntaan, junnaa leffa välillä pahasti niissäkin kohtauksissa, joissa näyttelijöillä on vaatteet päällä; Mary saattaa jumittaa hypistelemään huoneen irtaimistoa tai emännöitsijä jauhamaan paskaa toisen pulimantan kanssa.

Monessa kohtauksessa seikan voisi kokea myös hahmoa taustoittavana elementtinä, mutta kiinnostavuutta heikentävät flegmaattinen ohjaus ja roolisuoritukset. Viihdearvoltaan sinänsä kohdillaan olevaa dialogia jaksaisi seurata tarkkaavaisemmin, jos sanoissa olisi edes hiven eläytymistä. Pahikset, Clara Keller ja etenkin nimiosan Torben Bille korostuvat tämän tolperoinnin keskellä erikoisilla esityksillään. Syntisen kääpiön jälkeen sellaisissa eittämättä näkemättäkin mestarillisissa klassikoissa kuin Skorpioni pöksyissä (1977) ja Hämähäkki väärinpäin (1978) nähty, kotimaassaan maineikaskin Bille joko eläytyy omaperäisesti arvaamattoman Olafin osaan tai sitten ei osaa näytellä. Esityksessä on kuitenkin jotain hypnoottista, joka saa paikoin hapuilevan kiinnostuksen palaamaan välittömästi, kun häijy rääpäle pääsee toteuttamaan monimuotoista sadismiaan.

Sillä Olaf itse jää koko elokuvaa ajatellen varsin enigmaattiseksi. Siinä missä vastoinkäymisten katkeroittama äiti näkee kidnappaukset, huumekaupan ja parituksen elinkeinona yhtä lailla kuin motellipalvelunkin, tuntuu puuha pojan kohdalla olevan kutsumus. Ei selviä, onko kääpiö oppinut pahoille tavoille äidiltään vai onko pahuus jotain sisäsyntyistä. Elokuva poikkeaa kauhuelokuvien tavasta kuvata kehitysvammaiset toisten ihmisten pahuuden työkaluina, sillä Olaf on äitinsä rinnalla vähintään tasavertainen toimija toteuttaessaan vapaasta tahdosta omia perversioitaan ja harjoittaessaan itsenäisesti moraalisesti ambivalenttia liiketoimintaa.

Ja huolimatta ajoittaisesta verkkaisuudesta on elokuvassa monta itsessään viihdyttävää ja toimivaa kohtausta, esimerkiksi uraansa laulajatar Lila Lashina muistelevan emännöitsijän lattarinumero, jota säestävät paitsi Olafin piano myös rytmisesti esiintyvät pakarat. Lopussa tunnelma alkaa jo osoittaa tiivistymisen merkkejä, narkkareihin halveksivasti mutta itse huumekauppaan vihamielisesti suhtautuvan ympäristön kääntäessä kelkkaansa. Myös elokuvan äänimaailma ja vino valaistus luovat näyttelijöitä enemmän tunnelmaa moniin kohtauksiin.

Rikosjännärin, kauhuelokuvan ja seksikomedian akselilla huiteleva Syntinen kääpiö on hämmentävä yhdistelmä kiinnostavia ideoita, mieleenpainuvia yksittäisiä kohtauksia mutta myös hankalia suvantovaiheita.

2/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti