lauantai 13. syyskuuta 2014

A Field in England (2013)

English Revolution
Iso-Britannia

Englannin sisällissodan melskeissä vaeltaa arka, mutta sinnikäs matkamies nimeltä Whitehead. Tämän iäkkään velhon palveluksessa olevan lukumiehen tehtävänä on etsiä isäntänsä kilpailija O’Neill, jolla on hallussaan kähvellettyä ammattikirjallisuutta. Jahti kumminkin keskeytyy, kun Whitehead shanghaijataan veljessotaan, ja vain vaivoin tämä onnistuu pakenemaan henkiriepunsa kanssa. Epävakaiden olosuhteiden vuoksi tämä lyöttäytyy muiden karkureiden seuraan, joiden päämääränä on oluttupa, jonka koordinaatit perustuvat vuorenvarmaan mututuntumaan.

Matkalaiset osuvat pellolle, jonka uumenista nämä kiskovat ihmisten ilmoille varsinaisen jordgubben. Kyseinen ihmisjuures osoittautuu O’Neilliksi, joka kiitollisena pelastamisestaan ryhtyy tyrannisoimaan seuruetta, aikeenaan käyttää näitä työvoimana lapiohommissa. Vincent Pricen roolisuorituksen Witchfinder Generalissa (1968) habituksensa puolesta mieleen tuova mulkvisti on näet päätellyt anastamistaan asiakirjoista, että lähistölle olisi aarre jemmassa…

Itselleni lähinnä Kill Lististä (2011) tutun Ben Wheatleyn tuorein aikaansaannos A Field in England herätti jo etukäteen huomiota erikoislaatuisella julkaisupolitiikallaan – leffalla nimittäin oli samana päivänä teatteri-, televisio-, tallennemyynti- ja VOD-ensi-ilta. Wheatley itse järkeili, että aloittamalla samanaikaisesti mahdollisimman useassa muodossa, leffa myös vetäisi puoleensa mahdollisimman useaa eri katsomistottumuksilla varustettua penkinkuluttajaa. Kyseessä oli kylläkin omalaatuinen, muttei välttämättä erityisen uhkarohkea strategia – A Field in Englandin budjetti oli kengännauhaa ja hipstereiden hehkuttaman ohjaajan nimi julisteessa kävi sinänsä jo mainoksesta.

Ja kun tuottovaatimukset eivät ole hiillostamassa niskaan, on elokuvantekijöillä tavanomaista vapaammat kädet sisällön valitsemisessa ja esittämisessä. Samaan tapaan, kuin Kill List, on Wheatleyn yhdessä paremman puoliskonsa Amy Jumpin kanssa kirjoittama tarina tuskattomasti genrestä toiseen loikkiva, niiden totunnaisuuksia jyräävä kimara – olin ilahtunut huomatessani, kuinka moneen kertaan tuli ehdasti yllätyttyä. Vaikutelmaa vahvisti äänimaailma, erityisesti levottomat musat.

Historiallinen sotakuva muuttuu veijaritarinaksi, jonka kevytmieliset ratkaisut paisuvat folk horroriksi ja siitä eteenpäin sienien syönnin, väkivallan ja noituuden innoittamina yliluonnolliseksi, lopulta suoranaisen surrealistiseksi jännäriksi. Jossain siinä teltassa mökeltämisen paikkeilla hommien huuruisuus alkaa lisääntyä siinä määrin, että menosta muistuu mieleen Lynchin tai Russellin kaistapäisemmät kokeilut. O’Neillin lääkitessä orjatyövoimansa sieluja madonlakilla jää epäselväksi, missä määrin tapahtumat ovat enää leffan omankaan todellisuuden sisällä oikeita. Se aina välillä taivaalle mollottamaan ilmestyvä mustan usvamassan tiivistymäkin voi olla periaatteessa ihan mitä vain, katsojien tulkinnasta riippuen vaikkapa

1) esiintymä viisasten kiven raaka-aineeksi uskottua (ja siten tuohon alkemiateemaan huteralla aasinsillalla limittyvä) nigredoa;

2) pakanallinen/esoteerinen musta aurinko, joka kuvaa seurueen (tai mahdollisesti sen jonkun jäsenen) valaistumista;

3) pellolla purkautuneen magiapiikin (siis jos tässä nyt tosiaan taikatemppuiltiin, tämänkin jättivät, kutaleet, aika ambivalentiksi) houkuttelema Nyarlatothep tai vastaava utuinen kammotus;

4) ufo, jossa todetaan että ei helvetti täällä Telluksellakin on vaan jotain sienihumalaisia juntteja, lähetään vetää;

5) och så vidare.

(Luultavasti harkitun) epämääräisestä symboliikasta johtuen Wheatleylla on sangen löysät raamit, joissa trippailla vapaasti. Efektivemppauksen jatkuessa puuduttavuuteen asti alkaa puuha kumminkin tuntumaan turhan itsetarkoitukselliselta. Vaikka tehosteet voisivatkin jättää kylmäksi, on itse kamerassa imua – otokset ovat laakeita, ja nopea eteneminen kompensoi tapahtumien sijoittumista pääosin yhdelle pellolle. Mustavalkoinen kuva korostaa menneen maailman vaikutelmaa.

Kaoottisuudesta johtuen hahmoille jää vain vähän sijaa kehittymiselle, vaikka näyttelijät kantavatkin taakkansa sujuvasti ja Jumpin juureva dialogi herättää hymynkaretta. Huomattavimman (vaikka sittenkin yksinkertaisen) kasvuprosessin käynee läpi Reece Shearsmithin Whitehead, nössön lukutoukan päästessä psilosybiinipäissään kosketuksiin sisäisen berserkkinsä kanssa. Mukavuusalueensa ulkopuolella hajoilevalle Shearsmithille peilikuvan hahmottelee jäätävän julma Michael Smiley (O’Neill).

Sekä suotuisassa että kielteisessä mielessä kaoottinen jännärinkaltainen, jonka nyanssit aukeavat varmaan eri tavalla uusintakatselussa. Arvaamattomasta ja armottomasta tunnelmastaan huolimatta elokuvan tekijät tuntuisivat antavan melko vähän arvoa ahnaan silmittömälle macguffinin perässä juoksemiselle (oli se sitten kapakka tai aarrearkku), ja luulen, että yllättävän paljon tekijöiden omasta moraalista on sisällytetty Whiteheadin repliikkiin toveruudesta ja itsensä etsimisestä – sanoma, joka kaltaiseeni pehmoon uppoaa kuin kuuma veitsi voihin.

3,5/5

Imdb
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti