sunnuntai 5. lokakuuta 2014

In the Mouth of Madness (1995)


Hulluuden syövereissä
Yhdysvallat

Kustannusyhtiö Arcanella on nuolaistu ennen kuin on tipahtanut ja menty tulouttamaan kengät kevyinä tulevia saatavia; Midaksen kosketuksella varustettu kauhukirjailija Sutter Cane on painunut maan alle, vaikka uuden romaanin "In the Mouth of Madness" deadline lähestyy. Kun mies myy paremmin kuin Stephen King ja useampi uskoo tämän teksteihin kuin Raamattuun (=kyseessä on iso kiho), ei liene mikään ihmekään, että Arcanen vakuutusyhtiö epäilee petosta.

Canen cintereille lähtevä vakuutusetsivä John Trent paikantaa tämän vaikeapääsyiseen Hobb’s Endiin, pikkukaupunkiin Uudessa Englannissa, ja saa pian huomata mukaan lähteneen editoija Linda Stylesin kanssa, että pitäjä muistuttaa erehdyttävästi Canen cynäilyjä. Vaan ovatko panokset sittenkin vakuutuskälliä korkeammalla, kun aikaisemminkin massapsykoosia kylvänyt kirjailija on lupaillut uusimman teoksensa olevan jotain ennennäkemättömän mukaansatempaavaa

kaksitoista vuotta jumalaisen The Thingin (1982) ilmestymisen jälkeen saattoi John Carpenter loppuun ns. apokalypsitrilogiansa – näiden kahden lisäksi Prince of Darknessista (1987) koostuneen temaattisen kokonaisuuden, jossa maailma uhkaa loppua tavalla tai toisella. Scifin ja kristinuskon jälkeen oli vuorossa kahden meilläkin tunnetun uusienglantilaisen kauhukirjailijan tuotanto – paitsi Kingin ystävä, on ohjaajalegenda myös H. P. Lovecraftin suuri fani.

New Line Cineman (tuolloin) uunituoreen johtajan Michael De Lucan käsikirjoitus käynnistyy hämäävästi tavanomaista yliluonnollista jännäriä muistuttavalla alulla, alkaen sitten purkautua sangen koukuttavaksi paranoiapanoraamaksi. Tunnelma on alkumetreiltä lähtien pahaenteinen – Canen häiriintyneet fanit voidaan vielä kuitata vaikutteille herkiksi (ja mallioppimiskriisin uhatessa vaatia kirjarovioita tms. kieltoja), mutta ennen pitkää tarina asettaa kyseenalaiseksi koko ympäröivän todellisuuden, katsojan syöksyessä Trentin välityksellä yhä edemmäs kaaoksen, vääjäämättömyyden ja mielettömyyden kitaan. Lovecraftin ja Kingin ohella viittauksia on myös muihin scifikauhun teoksiin (esimerkiksi Hobb’s End on lainattu Quatermass and the Pitistä (1967), jossa kosmiset voimat levittivät sekasortoa metroasemalta käsin), mutta intertekstuaalisuus pysyy kuitenkin katsomiskokemuksen kannalta kyllin hillittynä.

Pohjimmiltaanhan idean ytimessä on vanha kunnon vapaan tahdon ja kohtalon vastakkainasettelu – tarinan taustavoimien keskinäinen suhde on esitetty sen verran epätarkasti, että yleisestä pessimistisyydestään huolimatta voi leffassa tulkita puolustuspuheena kumpaisestakin. Toisin sanoen ei ole nähdäkseni oleellista, muovaavatko todellisuutta Canen kirjoitukset, tämän fanien uskosta kumpuava voima (siinä olisikin kaaosmaageilla miettimistä) vaiko (joko aidosti olemassa olevat tai sitten kirjailijan keksimät) rajantakaiset muinaisjäänteet, sillä lopputulos on sama: peli on pelattu jo alkuteksteissä, painokoneiden syöstessä "In the Mouth of Madnessin" ykköspainosta ja Carpenterin kitaroidessa tunnaria.

Tietysti on olemassa myös ”kaikki olikin vain unta” –vaihtoehdon päivitetty versio, jostain syystä twistinä arvostetumpi ”kaikki olikin vain hulluutta”: leffahan alkaa hermoparantolan kopista, jossa luhistuneen oloinen Trent piirtelee ristejä seinille ja potkii henkilökuntaa sukukalleuksille (loppua ajatellen veikkaan, että tuon yhteydessä lausutaan tarkoituksellisen mieleenpainuva oneliner). Mutta kuten tuli todettua, In the Mouth of Madness ei yritäkään selittää sisältöään puhki, vaan katsoja voi – paitsi nauttia ajelusta – koostaa  tiedonjyväsistä juuri itsellensä mieluisan headcanonin.

Ja henkilökohtaisesti suosin maailmanloppunäkyjen toteutumista jo senkin takia, ettei pääosan Sam Neillin ulosanti toimisi vakavana hulluuskuvauksena – kun taas pikkukylän omituisuuksiin koomiseksikin äityvällä skeptisyydellä ja kauhukuviin ylitsepursuavalla myötäelämisellä suhtautuva Trent on ivallisessa karrikoinnissaan paremmin linjassa leffan tummasävyisen kajahtaneisuuden kanssa. Sen sijaan Julie Carmen (Styles) on tulkinnasta riippumatta pikemminkin kangistuttava kuin kauhistuttava, mikä tosin on linjassa tributoitavan Lovecraftin ihmissuhdekuvausten kanssa. Rajallisesti näkyvä Jürgen Prochnow on erinomainen menestyksestään humaltuneena kirjailijana, ja vaikka sivuroolit rajoittuvatkin pariin-kolmeen kohtaukseen, on ne miehitetty mainiosti (David Warner, John Glover, Charlton Heston ja varsinkin Frances Bay)

Kirjallisista muusistaan (ei muusseistaan) huolimatta Carpenter ei lähde keulimaan lonkero-otuksilla ja muilla kammotuksilla, vaan näitä näkyy Lovecraftin teosten henkeä kunnioittavasti vain hetkellisesti ilman, että (vaikka sinänsä hienon näköinenkin) lateksikammotus varastaisi huomion itse tunnelmalta. Parikymmentä vuotta vanhat tietokonetehosteet näyttävät kieltämättä muovisilta, mutta niitäkään ei erehdytä käyttämään yltiöpäisesti (vaikka ne aikaa olisivat otusmaakareilta säästäneetkin).

Mielestäni ei mestarin paras elokuva, mutta parhaimpia kumminkin. Aliarvostettu, tunnelmallinen mysteeripelottelu ja vallan vakuuttava päätös trilogialle. Carpenter palasi vielä mielisairautta levittävän fiktion pariin Masters of Horror –panostuksessaan Cigarette Burns (2005), jolloin konkarin pettymys koko mainstream-elokuvan nykytilaa kohtaan mahdollisti kenties kipeämmän ja henkilökohtaisemman kertauksen.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

3 kommenttia:

  1. Do you read Sutter Cane?

    Minulla on tuolla hyllyssä tämän leffan jenkkijulkaisu, ja siinä on ekstrana Carpenterin ja jonkun toisen äijän kommenttiraita. Aluksi olin innoissani siitä, sillä luvassa olisi varmasti paljon infoa siitä, kuinka elokuvan tarina sai muotonsa, ja mitä vaikuitteita Carpenter Lovecraftilta otti.

    Mutta pettymys olikin isompaa suurempi, kun Puuseppä pölisikin koko raidan ajan eri kohtausten valaistuksesta ja kuinka se toinen kaveri ne teki siinä ja tässä. Höh ja pöh sanoin minä siinä kohdin, urheasti silti loppuun sen kuunnellen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Got any on tape?

      Jos meinaat tätä New Linen snapper-kantista (jolla ikänsä puolesta rupeaa olemaan jo museoarvoa :D) niin olihan tuo pamlaaminen kieltämättä kuivaa - tosin kun Carpenterin kaverina oli kameramies Gary B. Kibbe niin aika luonnollista, että eniten syntyy juttua tekniikkapuolesta.

      Poista
    2. Jep. Samaisesta julkasta onpi kyse. Ja joo, onhan tuo teknobabble siinä suhteessa ymmärettävää, mutta siltikin äärimmäisen kuivakkaa...

      Poista