The Silence of the Lambs
Yhdysvallat
Virginiassa FBI:n käyttäytymistieteen yksikköä johtajava Jack Crafword nakittaa agentiksi vasta lukevan Clarice Starlingin haastattelemaan visusti lukkojen taa sullottua ihmissyöjä Hannibal Lecteriä. Vaikka kyseinen epatto on kokeneemmallekin kallonkutistajalle vähän hankala tapaus, toimittuaan samalla alalla ennen vangitsemistaan, tulee hän vihjanneeksi Starlingille yhteydestään toiseen sarjamurhaajaan, jolla on Lecteriin verrattuna huomattava etu – hän on vielä vapaalla jalalla. Ja kuinka ollakaan esivalta, etenkin kunnianhimoinen Starling, kiinnostuu Lecterin tiedoista.
Oman vuotensa yllättäjäksi osoittautunutta Uhrilampaita lienee hehkutettu siinä määrin, että synopsis lienee enemmän tai vähemmän tarpeeton. Ted Tally sovitti käsikirjoituskartongille ja Jonathan Demme purkitti kelalle onnistuneesti Thomas Harrisin synkän, tarkan ja kiehtovan rikosromaanin (1988). Arkisessa harmaudessaan eläydyttävän uskottavaksi kuvatun maailman kuolleissa kulmissa väijyy jos jonkinlaista epämiellyttävää hiihtäjää, jonka jäljille ei päästä sormia napsauttamalla vaan (jo) alkuperäisteoksessa kurantit poliisityön ja tekniikan yksityiskohdat yhdistetään toisiinsa nivoutuvien ihmisten ratkaisuihin – ihmisten, joiden persoonat eivät taivu, jotta juoni etenisi.
Varsinkin Starlingin kohdalla maailman realistisuus tuodaan hyvin esille; toisaalta kokelas tietää, mihin jatkaa johtolangoista ja mitä johtopäätöksiä pienistä vihjeistä tulee tehdä, vaikka työskentelyssä onkin kokemattomuudesta johtuvaa verkkaisuutta. Toisaalta hahmo joutuu korostamattomien (Lecterin kanssa esiin tulevien juurien tapauksessa suoranaisesti karttamien?) ominaisuuksien pohjalta arvioiduksi esimerkiksi hautajaisiin liittyvissä, paikallispoliisien ohjeistusta koskevassa tilanteessa – kumpaakin osapuolta koskettava tilanteen vieraus välittyy kamerankäytöllä ovelasti; toisaalta kaupunkilainen naispoliisi on kuvassa sheriffejä selkeästi pienikokoisempi (erilainen), toisaalta suoraan kameraan (ja tätä myöten katsojiin) katsovat ainoastaan paikallispoliisi, jolloin samaistumisen kohde on ilmeisempi. Tiedä tosin onko tuo näppärää teknistä kikkailua vai katsojakarjan holhoamista.
Ympäristön epäilyistä (odotuksista?) huolimatta Starling ei kuitenkaan mene menkkapäissään ryssimään tehtäväänsä, vaan tavoitteet ovat koko ajan selvillä - kyynisemmin elokuvakaupunkiin asennoituva voisi sanoa normaalia paremmin kirjoitetuksi naispoliisiksi. Psykologian saralla kokeneempi, sadistisesti leikkisä Lecter pyrkii murtamaan tämän pinnan löytääkseen alta tällaista heikkoutta, mutta häiriintyneen gurmeetikon haastattelija ei missään vaiheessa hukkaa punaista lankaansa – suorittaa tehtävä ja ottaa kiinni ympäristölleen vaarallinen hörhö. Lopulta kohtalokkaan virheen Lecterin läheisyydessä tekee joku ihan muu. Kannibaalin ja harjoittelijan välinen kuulustelu onkin elokuvan huippuhetkiä, joissa toisaalta ihmisjahtiin ja toisaalta henkilöhahmoihin löytyy uusia vihjeitä – eikä vähiten näyttelijöiden välisen kemian johdosta.
Yllättäen Lecter ei kuitenkaan ole elokuvan pelottavin tai uhkaavin elementti; yleisölle korostetaan, että vaikka mies istuukin tiukasti vartioidussa kopissa, ei saa vastaanotetuksi ylimääräistä tykötarpeistoa ja pääsee ulkoilemaankin vain ikonisessa kuonokopassaan, voi tämä pienenkin virheen sattuessa syödä epäonniselta haiman jollei nyt ensin muserra tätä henkisesti. Paradoksaalisesti tämä tarkoittaa, että huippuälykäs Lecter on käyttänyt ja tulee ilmeisesti jatkossakin käyttämään jokaisen tahattoman myönnytyksen joka hänelle suodaan, eikä herkkusuun kohteella tällöin ole kerronnan näkökulmasta mahdollisuuksia. Kun miehen suorittaman väkivallan eksplisiittistä esillepanoakin pantataan, (alun irtopäät ovat jonkun muun tekosia ja kannibaalin vain vihjataan syövän ihmisten naamoja) sen oikeastaan tietää sattuvan ennemmin tai myöhemmin. Vaikka hahmon outous ja rujous onkin kiehtovaa, tällainen superroistomainen varmuus karistaa sen pelottavuutta.
Sen sijaan Lecterin kollegalla ei tällaista esillepanoon liittyvää ongelmaa ole – ensinnäkään Buffalo Bill ei ole Starlingin perverssi mentori, toiseksi häntä ei olla vielä onnistuttu siirtämään kaheleiden tappajien lepokotiin. Häntä määrittelee ainoastaan antagonistisuus, tekojen motiivin ja syiden avautuessa vasta hiljalleen. Siinä missä Lecterin selliä hallitsee sekoitus jännittyneisyyttä ja valppautta, nousee (mielikuvituksen laukkanopeudesta riippuen) Billin lymypaikkaan sijoittuvassa kamera-ajossa pintaan hämmentyneisyydestä kumpuava pelko. Myöhemmin tunnetta vahvistaa yhtä lailla luhistumiseen viittaava epäröinti kaivon reunalta vahditun peseytymisen yhteydessä kuin omissa oloissaan harjoiteltu tanssinumerokin. Siinä missä Crawford hahmona kärsii typistämisestä siirryttäessä romaanista elokuvaan, on se nahkurin kohdalla päinvastaista; Billin mielenmaiseman vähäisempi koluaminen pitää tämän arvaamattomuutta yllä koko rainan keston ajan.
Välistä kuitenkin tuntuu että toimivilla henkilöhahmoilla pyritään siirtämään katsojan huomiota pois juonen hetkittäisestä kompastelusta – jos Lecterin ja Billin yhteys on onnekas sattuma, niin loppuun liittyvä oivallus huoneistossa havaitun niveljalkaisen johdosta lienee jo käsittämätöntä mäihää. Toisaalta kaikki aiempikin osoittaa Starlingilla leikkaavan, joten juonessa hiertää kai enemmänkin vallitsevan maailman kaoottisuus.
Eihän tämä kuitenkaan rampauttavaa ole, juonen edetessä mullistavia twistejä enemmän hahmojen mielenmaisemaa kairaamalla. Tässä tilanteessa hyvän ohjauksen ohella ratkaisevaa onkin toimiva roolitus. Hämmentävän hyvin psykoroolinsa vetävien Hopkinsin ja Levinen sekä omassa osassaan vakuuttavan Fosterin ohella täytyy kehaista mahtavassa sivuroolissa sarjamurhaajaa vähän tavanomaisempana mulkvistina näyttäytyvää Anthony Healdia.
Maineen aikaansaamista odotuksista ja apinoinnista selviytyvä, synkkyydessään jännittävä ja kiinnostava rikospätkä päräyttävällä tarinalla. Saattaa muuten jäädä ainoaksi parhaan elokuvan Oscarin voittaneeksi leffaksi, jossa pääosanäyttelijän naamalle heitetään mällit.
En tiedä, ovatko tekijät (saati Harris) tarkoittaneet sen jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kommentoinniksi, kun Billin jahdin volyymi nousee vasta tämän siepattua jonkun silmäätekevän omaisen.
4,5/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti