I crudeli; Rio Hondon kuolemanloukku
Espanja, Italia
Jonas, sisällissodan lopputulokseen tyytymätön eversti päättää muun konfederaation olevan väärässä haluttomuudessaan jatkaa taistelua Dixielandin puolesta. Sen sijaan että kävisi häiritsemässä pohjoisvaltojen öykkäreiden teatteri-iltoja tai värväytyisi etelän perinteitä vaalivien kaapuveikkojen suurlohikäärmeeksi, päättää veteraani ryöstää jälkikasvustaan koostuvan Lietepiru-erikoisyksikön avustuksella hevoskuormallisen kultaa, jolla olisi tarkoitus rahoittaa uusi sota.
Koska viranomaisilla saattaisi olla intressejä saada tekijät saaliineen kiinni, naamioituu perhekunta epäilyksiä hälventääkseen hautajaissaattueeksi. Uskottavuuttaan lisätäkseen eversti ottaa uhkapelillä elävän kapakkaruusu Clairen sankarivainajaa esittävän kultalastin leskeksi. Matkalla kotiseudulle Texasiin seurue joutuu pattitilanteisiin niin luonnon ja vastaantulijoiden kuin toistensakin kanssa, kun keskinäinen luottamus ja motiivit lyövät ristiin.
Epäsankarillisista sankareista koostuva Jonasin perhe ja tämän muassaan kuljettama nainen ovat hahmoina hivenen yksiulotteisia – veljessarjasta yhden lihanhimo on ilmeisesti sotiessa lähtenyt lapasesta, toisen lojaalius häviää laskelmoivalle materialismille ja kolmas on ilmeisen kypsä muuhun porukkaan, mutta roikkuu pessimismin ja velvollisuudentunnon vuoksi mukana. Vaikka eversti elokuvan alussa karsiikin joukko-osastostaan pystyviä, mutta isänmaallisuudessaan liian heikoiksi katsomiaan jäseniä, on hän sokea poikiensa puutteille.
Sama virhe jatkuu, kun hätäratkaisuna palkattu Claire alkaa iskeä kiilaa matkalaisten välille – toisaalta tämän ei ulkopuolisena tulisi saada perheestä liikaa otetta, toisaalta naikkosen luotettavuus pitäisi kyetä varmentamaan. Itse eversti tuntuu vakaasti uskovan Etelän nousuun, mutta tulee jyränneeksi sitä tavoitellessaan sotasankareita, vähäväkisiä sun muita tielle osuvia – tuntuu, ettei tämän fanaattisuus palvele niinkään ihmisiä, vaan tämän omia (nostalgisia) pakkomielteitä.
Sama virhe jatkuu, kun hätäratkaisuna palkattu Claire alkaa iskeä kiilaa matkalaisten välille – toisaalta tämän ei ulkopuolisena tulisi saada perheestä liikaa otetta, toisaalta naikkosen luotettavuus pitäisi kyetä varmentamaan. Itse eversti tuntuu vakaasti uskovan Etelän nousuun, mutta tulee jyränneeksi sitä tavoitellessaan sotasankareita, vähäväkisiä sun muita tielle osuvia – tuntuu, ettei tämän fanaattisuus palvele niinkään ihmisiä, vaan tämän omia (nostalgisia) pakkomielteitä.
Jonasin klaanin ollessa muutamin luonteenpiirtein muodostettuja, lähtökohdistaan elokuvan aikana melko vähän muuttuvia antisankareita, on Claire hahmona kaikkein helpoin samaistua – ensi alkuun mukaan huijattu, lähinnä omaa selviytymistään murehtiva nainen alkaa matkan varrella saada lietepirujen törkeyksistä tarpeekseen, alkaen määränpään häämöttäessä osoittamaan yhä enemmän itsenäisen toimijan osoittamia, omaan oikeudentuntoon perustuvia päätöksiä. Elokuva vaikuttaisikin etenevän ikään kuin pulsseina sitä mukaan, kun valeleski kypsyy hahmona – tuntuu, että henkilöinä muuttumattomat (kehittymättä jäävät?) ryöstäjät ovat kapakkaruusun hahmon ottaneen kohtalon käsissä.
Vaikka tarinan rakentamat tilanteet voisivatkin toisessa elokuvassa tuntua paikoin epäuskottavilta, tuntuvat ne Hellbendersin tapauksessa juuri edellä mainittujen ajatusten vuoksi toimivilta – toiminta- tai seikkailupläjäystä enemmän tuntuu katsovan trilleriä tai draamaa. Varsin hillitysti annosteltua ampumista ja turpakäräjöintiä enemmän elokuvassa onkin tunnelmaa – hahmojen puutteista huolimatta Corbuccin ohjauksessa tai näyttelijöissä – varsinkaan brasilialaisessa Norma Bengellissä tai rapakon puoliskoa vaihtanut Joseph Cotten - ei itsessään ole moitittavaa.
Erityisesti haudanryöstön ympärille rakentuva synkkä ja myrskyinen yö jäi mieleen, ja lopussa muuten melko perinteisen western-kerronnan rikkova tempo on persoonallinen. Andalusiassa ja Madridissa pääosin kuvatun elokuvan maisemat ovat säväyttäviä, vaikka kuvaus ei mitään poikkeuksellista olekaan. Draamaseikkailuna kiinnostava, ohjaajan paremmalle puoliskolle menevä mutta tarinaltaan hieman persoonaton western kiinnostavalla allegorialla ja Ennio Morriconen musalla.
Erityisesti haudanryöstön ympärille rakentuva synkkä ja myrskyinen yö jäi mieleen, ja lopussa muuten melko perinteisen western-kerronnan rikkova tempo on persoonallinen. Andalusiassa ja Madridissa pääosin kuvatun elokuvan maisemat ovat säväyttäviä, vaikka kuvaus ei mitään poikkeuksellista olekaan. Draamaseikkailuna kiinnostava, ohjaajan paremmalle puoliskolle menevä mutta tarinaltaan hieman persoonaton western kiinnostavalla allegorialla ja Ennio Morriconen musalla.
3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti