Condenados a vivir; Cutthroats 9; Cut-Throats Nine; Bronson's Revenge
Espanja
Seitsemää epäsympaattista rangaistusvankia paikasta toiseen siirtävä vankkuri joutuu maantierosvojen mottiin. Lastin harvinaisen heikosta valuuttakurssista pettyneenä ryövärit suistavat kotteron rinnettä alas, ja rytäkän jäljiltä pystyyn jäävät ainoastaan vangit, näitä paimentava kersantti Brown ja tämän tytär Sarah. Korkeimman sotilasarvon ohella myös seurueen ainoan reikäraudan omaava turvetorpedo päättää viedä saattoretken loppuun, ja alkaa kuolemanmarssi halki Aragonian puoleisten Pyreneiden, jotka elokuvassa saavat tulkita 1800-luvun Kalliovuoria. Matkan varrella joukon polarisaatio lisääntyy, kun varsinaiseen ristiriitaan, pakenemiseen ja sen estämiseen, aletaan heittää uusia aineksia; Sarah’n fyysinen itsemääräämisoikeus tulee uhatuksi, vankien kahleet onkin tehty elintasoa kohentavasta aineesta ja vanginvartija uskoo yhden tuomituista olevan vaimonsa murhaaja. Vangitkaan eivät ole keskenään yhtenäinen ryhmä, ja näiden yhteishengen taso havainnollistetaan pariinkin otteeseen varsin verisesti.
Kokoamistaan jännitteistä huolimatta Cut-Throats 9 ei kumminkaan tarjoa ihan odotetun kaltaisia lopputuloksia tai huipentumia – alun perusteella voisi olettaa katsovansa härskeillä efekteillä maustettua antiwesterniä (ellei jopa kauhulänkkäriä). Jännityksen sijaan tapahtumat alkavat kuitenkin melko pian keskittymään henkilöhahmojen omakohtaiseen vastenmielisyyteen, mitä demonstroidaan (perinpohjaisuudessaan jo tolkuttavaan sävyyn) kun heikoimmat tiputetaan pois hidastamasta lauman kulkua - niin oman auktoriteetin korostamiseksin kuin joutavan solidaarisuudenkin välttämiseksi.
Jos katsoja ei sattumalta ole ylpeä raiskaaja, kannata parisuhdeväkivaltaa tai pidä murhapolttoa väärinymmärrettynä elämäntapana, ei joukkueessa ole liiemmin sankariksikaan luonnehdittavia hahmoja, kovaotteisen kersantinkin alkaessa osoittaa sekoamisen merkkejä ennen jäämistään taka-alalle, Claudio Undarin sinänsä hyvästä esityksestä huolimatta. Noin puolen tunnin vaiheilla tapahtumien keskiöön nouseekin kersantin tytär, joka joutuu isänsä päätösten johdosta enemmän tai vähemmän vankien armoille. Puoliksi tyhjän vesilasin maailmassa onnettomiin tapahtumiin syytön, Emma Cohenin sympaattisen surusilmäinen Cathy on passiivinen uhri kaikkein aktiivisempien (lue: aggressiivisimpien) vankien juonittelun tai pelkkien impulssien ristitulessa.
Manuel Tejadan ohueksi jäävä, murhasta syytetty Dim Marlowe osoittaa hetkittäin myötätuntoa Brownin perhekuntaa kohtaan, joskin loppu ei jätä miekkosesta – tai protagonisteista yleensäkään – kovin mairittelevaa tulkintaa; sankarin ja pahiksen erona olisivat ainoastaan kulloisetkin mielihalut, joita ympäristö arvioi varsin tunnepohjaisesti ja aikaan sidotusti. Tässä Marlowen vastakohtana toimii ammattipeluri Lawrence (elokuvan parhaan suorituksen tekevä francovakkari Alberto Dalbés), joka älykkäästä ja laskelmoivasta habituksestaan huolimatta on yhtä lailla tuominnut itsensä hetken mielijohteilla.
Vaikka näyttelijät eivät ihmeellisiin esityksiin yllä, on kameramies Luis Cuadradolla väkinäisestä käsivarahuojunnasta huolimatta monta kiinnostavaa, tunnelmaa ilmentävää otosta, kuten maailman häijyintä juoppoa tulkitsevan Antonio Iranzon (ilmeisesti piilevästä syyllisyydestä sikiävä) valveuni. Toinen mieleen jäänyt kohtaus tapahtuu kapeaa kielekettä kulkiessa, kun alakuloiseen olotilaan saatettu Cathy katsahtaa sivulla avautuvaan rotkoon. Vaitonaisen mietteliäs katse viipyy epäilyttävän pitkään kameran piirtämässä kuvassa alhaalla tarjoutuvassa, vetisessä haudassa…
Tarinan nihilististä mentaliteettia korostaa varsin tylysti esitetty väkivalta – Cut-Throats 9:ia ollaankin monesti mainostettu raaimmaksi koskaan tehdyksi eurowesterniksi, ammuskelun tosin ollessa vähissä. Suolia tursuavat puukotukset, silmät ulos muljauttavat laukaukset ja elävältä korventamiset näyttävät jo itsessään ilkeiltä, ja lopullisen vaikutelman voiman lisää juuri se pessimistinen todellisuus, jossa elokuva eksploitaatiohakuisesti pysyttelee. Hivenen yksitoikkoiset, aavemaiset kailotusmusiikit ja Pyreneiden hankisenharmaat lumimaisemat korostavat koko menon masentavuutta. Väkivaltaisuudessaan ja pessimistisyydessään varsin fulcimainen western – onhan tässä zombejakin. Tavallaan.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti