Captain America
Australia
Siinä missä kapteeni vaipuu viettämään hiljaiseloa, tämän arkkivihollinen Mr. Midnight jatkaa tutuissa merkeissä varastamalla MKULTRA-projektin ylijäämänä kehitetyn mielenhallinta-aparaatin. Vapaan maailman onneksi australialaispoliisi Patty Patria törmää kapteeniin Sydneyssä, ja alkoholisoitunutta sankaria aletaan kuntouttamaan tähän hullaantunutta Yhdysvaltain presidenttiä myöten. Puolitoistatuntisen aikana kaadetaan lavasteita, lennetään pylpyrän varassa, räjäytellään asioita ja lurautetaan muutama balladikin.
Synopsiksen mahdollisesti herättämistä ennakko-oletuksista huolimatta elokuva menee oikeastaan aika maltillista vauhtia, keskittyen päähenkilöiden välisten suhteiden muotoutumiseen ja hahmojen kehittymiseen. Juoni tosin etenee melko mielivaltaisesti, kohtausten ollessa välillä melkeinpä sketsimäisesti irrallaan varsinaisesta tarinasta – toisaalta elokuvan huumori toimii paikoittaisesta outoudestaan (minkä tosin luulisi kuuluvan asiaan) huolimatta hyvin. Yksinkertaisemman slapstickin ohella mukaan on mahdutettu visuaalisia gageja ja tietoista itseironiaa niin aiheen järjettömyyttä kuin erikoistehosteiden aneemisuuttaan kohtaan – ei sillä, etteivätkö kapteenin yli-inhimilliset suoritukset niin taivaan, magnetismin tai tissuttelun saralla olisi toteutettu paikoittaisessa kämäisyydessäänkin viihdyttävästi.
Persoonallisesta ulkoasustaan johtuen vinksahtanutta ilmapiiriä korostaa se rypäs lauluesityksiä, joita pitkin matkaa ollaan ripoteltu; jos meno on muuten jotenkin sarjakuvamaisella tavalla epäaitoa, niin kömpelöhköt musikaaliset numerot luhistavat vallitsevan hulluuden johonkin elokuvan omaan, hahmojen syvimpiä tuntoja normaalista poiketen ilmentävään rinnakkaistodellisuuteen, jossa presidentit purkavat kovasanaisesti sydäntään ja etsintäkuulutetut koilottavat täydessä joukkoliikennevälineessä henkilöllisyyttään.
Töksähtelevää seikkailua kiinnostavampaa onkin pettyneen kapteenin kehitys – jallittaessaan trokareita, kiusatessaan kansallissosialistisia pommikoneita ja äkseeratessaan partiolaisille oli viittasankarin edustamille arvoille vielä selkeät puoltajat ja vastustajat. Kylmän sodan käynnistyessä nämä rajalinjat alkoivat hälventyä, eikä kapteeni tuntenut itseään tervetulleeksi muuttuneessa tilanteessa. Rotuopeista ja massamurhista riehaantunut Midnight (ja tämän käynnistämä tilanne) kuitenkin vielä edustaa tällaista bondmaista superrikollisuutta, yhteen ihmiseen tiivistynyttä pahuutta, johon Invinciblen metodit purevat. Patrian tehtävän on saada ilmoja halkova viskisieppo tajuamaan tämä.
Jos elokuvasta on joskus kuullut, se johtuu todennäköisesti Christopher Leen laulusuorituksesta – mahtipontisesti elämöivä elävä legenda onkin kuin kala vedessä raappahousuissa juonittelevana, omalla pahuudellaan hekumoivana Midnightina, jonka repertuaari yltää aina joukkotuhonnasta juopoille anniskeluun, eikä Alan Arkin ole yhtään pöljempi tietokoneaivojaan hivenen pehmentäneenä, kyynistyneenä Invinciblenä. Naispääosan Patriana tekevä Kate Fitzpatrick sen sijaan kärsii hivenen kankeudesta, vaikkei suoritus erityisen huonokaan ole.
Joidenkin irtoläppien puutteellisuudesta huolimatta kiinnostava, omituinen ja hauska seikkailumusikaali, joka äityy humoristisuudessaan paikoin pohdiskelevaksi, satiiriseksikin.
3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti