Israel, Yhdysvallat
Kesäkuussa 1985 Trans World Airlinesin lento 847 tuli kaapatuksi Hizbollahiin kuuluneen Amal-ryhmän toimesta. Jumalan puolueen support-jengin tavoitteena oli vapauttaa libanonilaistaistelijat Israelissa, ja akselilla Ateena-Rooma-New York lippujaan myynyt pömpeli ehtikin reissaamaan seuraavat pari viikkoa Beirutin ja Algerin välillä, kunnes kaappareiden vaatimukseen suostuttiin. Osaa tekijöistä ei vieläkään olla saatu kiinni.
Vuosi kaappauksen jälkeen Cannon julkaisi tapahtuman pohjalta Delta Forcen, eräänlaisen vaihtoehtohistoriallisen toimintaelokuvan. Siinä missä tosielämässä kaappaus vaati viattomien säästämiseksi pitkäjänteisyyttä ja lopulta taipumista, hoitaa elokuvan nimikkoyksikkö homman tässä varsin suoraviivaisesti, komentajien ollessa erehtymättömiä ja sotilaiden voittamattomia.
Reilu tunti elokuvan alkupuolelta meneekin sitten Boeingin sisuksissa, jossa israelilaisvoimin tulkittu terroristilauma kiusaa vuorotellen vanhuksia, lapsia, nunnia, juutalaisia, yhdysvaltalaisia, israelilaisia, saksalaisia, venäläisiä ja merivoimia. Delta Forcella tämä aika kuluu lähinnä sotilaskoneeseen ahtautuessa ja kinatessa ylemmän tulenjohdon kanssa. Kun sitten lopulta päästään kurmuuttamaan teatraalisesti elehtiviä, vaahtosuisia fanaatikkoja, on katsoja ruudulle vyörytetyistä luotisuihkuista ja bensaräjähdyksistä huolimatta melko varmasti jo nuukahtanut – kovimmat Chuck Norris –fanit pois lukien.
Mies vetää itselleen melko tyypillisen Cannon-roolin, mihin tekijät ovat kai pyrkineetkin – sympaattisen oloinen, tuhoutumaton väkivallan virkamies jakamassa monoaan ja sinkoaan, jonka päälleliinatun maverick-mentaliteetin erottaa aidosta jermuilusta tämän paradoksaalinen lojaalius niitä systeemejä kohtaan, joita hän vierastaa. Vaikka elokuvaa mainostettiinkin Norriksen ja Lee Marvinin pääosituksilla, enimmän ajan ruudulla pyöritään lentokoneessa, ja terroristien julmuutta alleviivatessaan elokuva tuleekin nostaneeksi panttivangit sotilaita kiinnostavammiksi sankareiksi – helppoahan se on lahdata kahjoja rättipäitä raketinheitinmoottoripyörän kyydistä, vaan koitapa sietää näiden karikatyyrimäistä pahuutta suljetuissa tiloissa. Toisaalta liekö matkustajillakaan todellista hengenvaaraa, sen verran heikoksi kaappareiden osumatarkkuus osoittautuu rainan ehtoopuolella.
Delta Forcen kohdalla tällaiset jännitystä laskevat, ennalta-arvattavuutta korottavat ratkaisut ovat tosin jossain määrin ymmärrettäviä - oltiinhan maailman vahvinta sotilasmahtia ja tämän Lähi-idän liittolaisia nöyryytetty 847:n tapauksessa perinpohjaisesti. Delta Force ei pyri orjallisesti dramatisoimaan lennon tapahtumia, sillä tositapahtumista puuttui sitä kostonhimoista (tai toiminnannälkäistä) katsojasegmenttiä tyydyttävä tilien tasaaminen. Tällainen trauma kaipasi voimafantasiaa, jossa ulkomaanpellejen Kalashnikov-kerho pistettiin ruotuun Uzin ja Budweiserin
voimin.
Toisaalta kertakäyttöviihteeksikin Delta Force on kokolailla puuduttavaa katsottavaa rakenteensa vuoksi. Jos Rambon jatko-osat eivät tunnustaneet riittävästi väriä, diggaa Norrista tai luottaa alleviivatun propagandan tuottavan edes tahatonta huumoria, saattaa tästä saada jotain irti. Ja voihan tästä bongata Bo Svensonin ja Robert Forsterin kaltaisia genrenimiä – vaikka tekijät jättivätkin käyttämättä loistavan aasinsillan pyytää Demis Roussos esiintymään toimintaelokuvassa, olihan kreikkalaislaulaja ollut yksi lennon 847 panttivangeista.
1/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti