maanantai 12. elokuuta 2013

Saatana kutsuu minua (1994)


Suomi

Carmina Burana pärähtää soimaan kun kuvaruudulle heijastuu elokuvan nimi. Seuraavaksi luokan kovikset kiusaavat vaaleatukkaista partiolaistyttöä, ainakin siihen asti kun rockhenkinen Elli tulee väliin. Tytöt ystävystyvät, ja Elli tutustuttaa blondin kaveriporukkaansa. Blondin ensivaikutelma näistä on positiivinen, mutta pikku hiljaa tälle alkaa valjeta, että kyseessä on tupakointia, nahkarotseja, lesboilua ynnä muuta rappiokäyttäytymistä harjoittava rosvokopla, jota johtaa itse Saatana! Iskee tarve katkaista suhteet jengiin, mutta ovatko pimeyden lamaannuttavat lonkerot jo saaneet liian tiukan otteen…

Täsmennettäköön, ettei kyseessä siis ole yliluonnollinen kauhuelokuva, vaan kotimainen valistusdokumentti.

Luultavasti jokainen 80- tai 90-luvuilla syntynyt suomalainen, joka suoritti oppivelvollisuutensa uskonnontunnit evankelis-luterilaisesti, on ollut tekemisissä Marja-Liisa Mattilan (ent. Huhta) ohjaaman Saatana kutsuu minua –lyhärin kanssa. Kirkon tiedotuskeskuksen tilaama dokkari valmistui vuosikymmenellä, jota leimasi Yhdysvalloista evankelikalistien vanavedessä rantautunut ns. saatanapaniikki, uskomus koko yhteiskunnan läpäisevästä saatananpalvojien salaliitosta.

Kun kasarilla tämä rajoittui vielä Leo Mellerin, Jyrki Isohellan ja näiden kuppikuntalaisten varoituksiin rockin ja heavyn vaarallisuudesta, tuli saatanapaniikista valtavirtaa ysärillä, lehdistön ja herätysliikkeiden löydettyä toisensa. Käytännössä tämä tarkoitti, että Keijo Ahorinnan, Päivi Niemen ja Riku Rinteen kaltaiset uskomuksensa hyvän ja pahan kosmisesta kamppailusta empiirisen näytön edelle sijoittaneet asiantuntijat pääsivät ihan oikeisiin sanomalehtiin varoittamaan kotimaisesta paholaisenpalvontabuumista.

Tietynlaisena ilmiön päätepisteenä voitaneen pitää vuoden 1998 Hyvinkään paloittelusurmaa (jotkut puheenvuorot kun typistivät moniongelmaisten syyllisten vaikuttimet metallimusiikkiin), joskin arkisempana todistusaineistona kävivät vuosikymmenellä yleistyneet hautarauhan häiritsemiset. Tosin esimerkiksi aiheesta väitellyt uskontotieteilijä Titus Hjelm katsoi aktiviteetin olleen pikemminkin yhteydessä muuhun murrosikäisten (ja miksei varttuneempienkin) ilkivaltaan. Trendi oli vain kääntynyt auton sivupeilien tärvelemisestä hautakivien kaatamiseen.

Enkä tiedä onko tänäkään päivänä vielä varaa jälkiviisasteluun, kun saatanapaniikin aikaisista asiantuntijoista ainakin Ahorinta on vielä 2010-luvullakin kelvannut murhaoikeudenkäyntiin kertomaan mielipiteistään paholaisesta ihan kihlakunnansyyttäjän kutsumana. Tätä tietoa vasten on kuitenkin helpompi käsittää, minkä vuoksi SKM aikoinaan saavutti kokonaisten ikäpolvien katsojakunnan. Elokuva itsessään kun on sangen tökerö ja tarkoitushakuinen tilkkutäkki (mikä ei kai haittaa sanoman välittämistä, kun kohderyhmää ovat kumminkin keskenkasvuiset), jossa yhdistellään vapaasti amatöörinäyttelyä, viranomaislausuntoja ja oman tyttärensä syrjäytymisestä kertovan Marja-Liisa Tiikon sanomisia.

Jälkimmäisen kertomus on dokumentin riipaisevinta antia, mutta äidin aidontuntuinen tilitys muuttuu käsikirjoittaja-ohjaaja Mattilan käsittelyssä silkaksi sosiaalipornoksi. Aidot tunteet hautautuvat kaikkeen paisutteluun. Esimerkiksi Tiikon puhuessa riidasta tyttärensä kanssa koskien tämän aikomusta värjätä tukkansa, voisi katsoja käsittää kyseessä olevan tavanomainen teinikapinointi. Onneksi ohjaaja osaa valistaa, että kyseessä on okkultistinen riitti, kohtauksen vaihtuessa mustavalkoisella käsivaralla kuvattuun otokseen rituaaliorgioista.

Dramatisointi on toteutettu tamperelaisen Legioonateatterin voimin. Työttömille nuorille suunnatun työpajan suoritukset ovat kieltämättä amatöörimäisiä, ja (paremmin lastenohjelmistaan tunnetun) Mattilan kynäilemät falskiksi lässytykseksi yltyvät vuorosanat pelkästään vahvistavat vaikutelmaa. Tosin elokuvan huomioiden kyseessä on pikemminkin ansio kuin puute.

Tiikon ohella puhuviksi päiksi on saatu liuta viranomaisia, mitä nyt nämä tuntuvat puhuvan nuorisojengeistä ja päihdeongelmista yleisellä tasolla, sen sijaan että toisivat lisäarvoa dokumentin nimenomaiseen tapaukseen. Vakuuttavuus alkaa rakoilla komisario Erkki Wirtzeniusken todetessa että Tampereen seudulla on lukuisia ratkaisemattomia satanistisia rituaalimurhia ja pohja putoaa kokonaan, kun psykiatrinen sairaanhoitaja Tuomo Vironhovi ohjeistaa, kuinka mielenterveyspotilaan hulluuden aste saadaan selville penäämällä tältä uskontunnustusta. Kyllä tämmöinen valaa luottamusta julkiseen terveydenhoitoon.

Valistuksen kiinnostavin oivallus tulee pohdittaessa koulukiusaamisen, jengiytymisen ja syrjäytymisen välisiä yhteyksiä. Asia jää kumminkin taka-alalle, kun tekijät pyrkivät todistamaan persoonallisen pahan vaikutusvallasta nuorisomme keskuudessa. En tiedä, pitäisikö dokumentin arvoja tai sanomaa analysoida enemmänkin, kun tarina kertoo seesteisestä mutta päähän potkitusta tytöstä, jonka alamäki alkaa kahdesta syystä: halusta kasvaa vahvemmaksi ja kaipuusta toista naista kohtaan.

Loppupeleissä Saatana kutsuu minua ei ole räikein tai propagandistisinkaan esimerkki 90-luvun saatanapaniikista. Se on kuitenkin yksittäisistä teoksista luultavasti tunnetuin johtuen asemastaan opetusmateriaalina, jolloin siitä tuli tuon ajan koululaisille pienoinen sukupolvikokemus. Elokuvaelämyksestään vielä astetta henkilökohtaisemmin kirjoittanut porvoolaisbloggari …noir on suositellut jatkokatseluksi huomattavasti raflaavampaa Saatanalliset sävelet –reportaasia (2001). Pankin- ja tajunnanräjäyttävässä puolituntisessa yhdistetään Tuska-festivaalit, sivarit ja Pekka Siitoin. Sinänsä kyseinen MOT-reportaasi täydentää KT:n valistusvideota, ettei Saatana kutsuu minua ota kantaa nuorison musiikkimakuun, mitä nyt yhden raggarin päällä näkyy Guns N' Rosesin paita.

2,5/5

Imdb
Elonet

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti