Pacific Rim (2013)

Lämpimät kiitokset jälleen Tyyssalle kuvituksesta.

Hyökkäys Maahan; Still Seas
Yhdysvallat

Tyynellä valtamerellä ajelehtii suuria määriä luvattomia tulijoita, jotka maihin päästessään aiheuttavat rannikkovaltioiden yhteiskuntaelämän luhistumisen. Kansanvaelluksia vastaan aletaan rakentamaan muuria, mitkä eivät tietenkään massoja pidättele. Koska humaanit keinot eivät ongelmaan tehoa, päättävät naapurimaat aloittaa keskinäisen sotilaallisen yhteistyön maahantulovirtojen pysäyttämiseksi. Ei välttämättä arvaisi Pacific Rimin ohjaajan olevan Meksikosta.

Tulokkaat ovat siis tässä Guillermo Del Toron uusimmassa tietystikin kolossaalisia merihirviöitä, jotka parhaansa mukaan pyrkivät kylvämään hävitystä miljoonakaupunkeihin. Sotilaallinen yhteistyö taasen viittaa monstereiden pieksämiseen Jägereillä, yhtälailla kookkailla taisteluroboteilla. Raina kuvaa tilannetta, jossa triumfien sijasta ihmiskunta saavuttaa lähinnä torjuntavoittoja, toisin sanoen ottaa turpaansa ilman että vihollisen reservit näyttäisivät tyrehtyvän. Sen sijaan ehtyvän näyttäisi Jäger-operaatioiden rahoitus, johtajien kalastellessa nopeita ratkaisuja ja poliittisia irtopisteitä.

Resurssien niukkuuden johdosta operaatiosta vastaava marsalkka Pentecost lähtee maanittelemaan entistä Jäger-pilotti Raleigh Becketiä takaisin hommiin. Koska hökötyksen ohjastaminen ei yhdeltä hengeltä (jostain syystä) suju, valikoituu Becketin työpariksi Mako Mori, jonkinlainen mecha-konservaattori. Marsalkka suhtautuu ratkaisuun silmiin nähden haljusti, muttei mahda mitään, koska kuka tahansa ei (jostain syystä) sotakoneen kuskiksi kelpaakaan.

Olin havaitsevinani massiivisten turpakäräjien voimin hoituvan maailmanpelastuksen muassa kaksi sivujuonta – näistä ensimmäinen on yllämainittu ihmissuhdedraama, johon sisältyy vielä pilottien keskinäinen torailu. Sinänsä aika hedelmätöntä, kun elokuvan ehtoopuolella tämä ihmissuhdevetoisempi tarina ei tunnu johtavan mihinkään, kun porukalla on liian kiire örkkejä kurkuttaessa. Sinänsä sääli, kun Edris Elballa (Pentecost) ja Rinku Kikuchilla (Mori) olisi rahkeet riittäneet muuhunkin.

Toinen sivujuoni käsittelee Charlie Dayn tulkitseman koohottaman sketsihahmotutkijan pyrkimyksiä päästä perille merihirviöiden ajatuksenjuoksusta. Käytännössä tämä tarkoittaa hortoilua Hongkongissa ja Ron Perlmania Kaijujen raadoilla kauppaa käyvänä keikarina – rooli on niin överi että tekisi melkein mieli antaa anteeksi kyseisen rinnakkaistarinan tarpeettomuus, mutta kun samat juonikäänteet oltaisiin kumminkin voitu saada selville vähemmälläkin säheltämisellä.

Kesän megaspektaakkelien nykytrendistä poiketen Pacific Rim pikemminkin luo uutta brändiä sen sijaan että perustuisi aikaisemmalle. Innoittajina on käytetty japanilaisen populaarikulttuurin peruspalikoita, kaijuja ja mechoja. Käytännössä tämä merkitsee CGI-hirviöitä, jotka erottuvat kesäsesongin muista turilaista edukseen. Jägerit tasapainoilevat jossain oman kansalliskulttuurinsa inkarnaation ja lelumainosten välissä, mutta merihirviöt tuovat aidosti mieleen Godzillan ja Gameran poppoot.

Leffa ohittaakin heti alkuun kaiju-elokuvien perustilanteen, jossa meren syvyyksistä, maan uumenista tai tähtien takaa hyökkäävä jättiläishirviö yllättää ihmiskunnan housut kintuissa. Huolimatta kumarruksestaan Japanin suuntaan on Pacific Rimin menestys ollut siellä vaisua. Päällimmäisenä syynä lienee kaijuihin (etenkin Godzillaan) liitetyt metaforat ydin- ja luonnonkatastrofeista, joista saarivaltion asukkailla ei viime aikoina ole ollut puutetta.

Erityisesti kaijuleffojen fiilinkiä tulee meritaistelun siirtyessä kuivalle maalle, jägerien ja merihirviöiden pystypainiessa Hongkongin maisemissa: pilvenpiirtäjät luhistuvat, autot muuttuvat lyömäaseiksi, kaikki menee showpainitermein kuvailtuna hyrskyn myrskyn & mukkelis makkelis. Muutoin sotiminen tapahtuu veden varassa, mikä voi olla tietoinen ratkaisu, suurkaupunkien lanaaminen kun on kesärymistelyiden peruskauraa näin edullisten tietokonetehosteiden aikana.

Herää tietysti kysymys, kuinka käytännöllisiä Jägerit ovat tällaisissa olosuhteissa. Merivedessä vaivalloisesti rämpivät kolossit näyttävät kumminkin tekevän nyrkein ihan kiitettävästi reikiä turbotursaisiin - mihin perinteisiltä ohjuspattereilta menisi kuulemma vuorokausitolkulla aikaa. Kepeän viihdeleffan tapauksessa tällaiseen mielivaltaisuuteen kuuluu tietysti suhtautua huvittuneesti, mutta onhan se jo silkkaa laiskaa idiotismia, että pilotit ennemmin vaikka hukkuvat kuin käyttävät heittoistuimia.

Jägereihin liittyy kylläkin kiinnostavia pohdintoja (yhteiseen hiileen puhaltavien ihmismuurahaisten tahdon muuttumisesta yhdeksi massiiviseksi toimijaksi ja ihmisen egon sulautumisesta toimenpiteeksi, hukkumisesta nykyhetkeen), mutta ne vaikuttavat pinnallisuudessaan olevan lähinnä kunnianosoitus mecha-genrelle. Tuntuu, että Pacific Rim koittaa olla syvällisempi kuin mihin sillä olisi rahkeita. Nyt tehdään tarpeettomia virityksiä, jotka eivät realisoidu millään tavoin, vaan ne ainoastaan sakkauttavat sujuvaa rymistelyä.

Vaikuttaa siltä, että moni lopulta Pacific Rimiin päätynyt elementti (syvyyksien muinaiset kammotukset, portit toisiin maailmoihin, ihmisjärjen nyrjäyttävät näyt, kosmiset voimat perusjäppisen kannoilla…) oli alkujaan tarkoitettu Del Toron huomattavasti kunnianhimoisemmalta vaikuttaneeseen H. P. Lovecraft –filmatisointiin, joka tosin kaatui (juuri siihen tässä tämänkertaisessa kaivattuun) visionäärisyyteen. Pätevän kertakäyttöviihteen tapauksessa moinen säästöliekillä tekeminenkin tosin riittää.

2/5

Imdb
Elonet
Wikipedia