Army of Frankenstein
Alankomaat, Tshekki, Yhdysvallat
Vuonna 1945 Kolmannen valtakunnan peli alkaa olla pelattu, puna-armeijan vyöryessä yli Keski-Euroopan maksattaen siviileillä tyrannien hölmöilyt. Ryöstelylle, raiskaamiselle ja tappamiselle tulee erään itäisessä Saksassa kulkevan partion kohdalla ikävä keskeytys, kun sen miehistö nakitetaan epämääräisen radioloopin perässä koluamaan salamyhkäistä autiotaloa. Kremlissä kun ollaan saatu vihiä, että natseilla olisi noilla main muhimassa jotain pahan päivän varalle. Määränpäätä lähestyttäessä alkaa tulla vastaan merkillisesti silvottuja simoajia, jotka ruhjotuksi tulemisen jälkeenkin lähtevät muina miehinä uudestaan käyntiin kuin leffan lopputekstien neuvostosävelmä.
Aiemmin konseptitaiteilijana ja kuvakäsikirjoittajana kunnostautuneen Richard Raaphorstin esikoispitkä on oikeastaan tuskallisen tuotantolimbon tuloksena syntynyt kompromissi. Ensi kertaa Worst Case Scenario –scifikauhupätkän trailereissa elonmerkkejä osoittaneiden zombikyborgien (ns. zombotien) piti alkujaan käynnistää natsisimin uusi Euroopan-valloitus, mutta projektin rahoitukselle kävi Rennyn mannerheimit. Lopulta zombotit pääsivät teutaroimaan tänä vuonna valmistuneessa Frankenstein’s Armyssa, joskin vaikutelmaksi jää, että myönnytyksiä ollaan annettu aikamoisesti oman näkemyksen kustannuksella.
Taattua Ropecon-rahastuskomboa natsizombit+steampunk on täydennetty found footagella, minkä seurauksena edellä mainituissa trailereissa povatusta kansallissosialistikalmojen massahyökkäyksistä on siirrytty puna-armeijan propagandakuvaajan kautta esitettyyn haahuiluun kummitustalon käytävillä. Kapeaksi rajattu näkyvyys ja nurkkien kanssa kikkailu luovat helppoa omakohtaisuuden tunnetta, jolloin sitä tulee ajattelemattaan jänskättyä tulosta itsensäkin kannalta. Vaikka mitään kovinkaan oivaltavaa kyseisestä kauhun alalajista ei keitelläkään, on hämärillä käytävillä hortoillussa hetkensäkin.
Sen sijaan hiihtäminen ensimmäisen persoonan ja protagonistien välillä ontuu kuin joku rainan möröistä – sotilaita alustetaan varsin köykäisesti, eikä tämä vähäkään ole kovinkaan mairittelevaa. Poikien vapaa-ajan puuhasteluiden (juopottelu pois lukien) ja sotarikosten välillä ei muuta eroa taida olla kuin voittajan oikeus. Toimivan ensimmäisen persoonan kannalta sällien toraisa tiimityöskentely jää suvantovaiheeksi, mikä toimii korkeintaan demonstraationa leffan hirviöiden brutaaliudesta jonkun jäätyä tällaisen pihteihin, mikä implikoi samanlaista kohtaloa kameran kautta mukana menossa olevalle katsojalle.
Hurme onkin pääasiassa toteutettu vanhana kunnon käsityönä, aivomassan, veren ja rustojen roiskuessa tyydyttävästi. Ehtoopuolella mielettömän pahoinpitelemisen rinnalle nousee lääketiedekauhu, kameran lähestyessä zombotien syntysijoja. Ja jos gore oli nättiä, niin ovatpa sen aikaansaavat örkitkin melkoisia hellanlettaksia. Vaikka kuvajaiset zombi-invaasiosta Kanaalin rannalla jouduttiinkin WCS:n kariutumisen myötä hautaamaan, eivät kummituskostyymit onneksi jakaneet projektin kohtaloa.
Raaphorstin työhistoriasta Brian Yuznan leivissä muistuttaa zombotien kirjavuus ja runsaus – olisi sisämaahan eksynyttä syvänmerensukeltajaa, Slipknotin Craig Jones vailla alaruumista ja kirjaimellinen propellipää. Käytännöllisyyshän näistä hidasliikkeisistä ja lähitaistelua tulivoiman kustannuksella suosivista turjakkeista uupuu, mutta onneksi leffan nimekkäin näyttelijä Karel Roden käy järkevöittämässä tätä ratkaisua täysin järjettömällä selityksellä.
Tshekkinäyttelijää suorastaan alihyödynnetään roolissa, jonka ainoa tarkoitus on zombotien arvoituksen valottaminen. On tietysti kyseenalaista, tarvitseeko jostain räiskintäpelistä karanneiden kuminaamari-ilmestysten (saatikka näiden ympärille rakennetun leffan) taustalla olla selitystä ollenkaan, mistään älykkömenostahan ei ole kyse. Toinen juttu on sitten vastaan tullut kritiikki elokuvan uskottavuuden suhteen (mm. venäjänkielisen dialogin korvaamisesta paksulla aksentilla tai kamerateknologian futuristisuudesta 40-luvun tapahtumissa) vihjaa purnaajien valikoivasta muistista, kun kumminkin katsotaan leffaa jossa satuhahmon pojanpojanpoika haluaa pistää valtaapitävien puntit tutisemaan teräväkärkisillä proteeseilla klenkkaavan moskiittomiehen voimin.
Vuonna 1945 Kolmannen valtakunnan peli alkaa olla pelattu, puna-armeijan vyöryessä yli Keski-Euroopan maksattaen siviileillä tyrannien hölmöilyt. Ryöstelylle, raiskaamiselle ja tappamiselle tulee erään itäisessä Saksassa kulkevan partion kohdalla ikävä keskeytys, kun sen miehistö nakitetaan epämääräisen radioloopin perässä koluamaan salamyhkäistä autiotaloa. Kremlissä kun ollaan saatu vihiä, että natseilla olisi noilla main muhimassa jotain pahan päivän varalle. Määränpäätä lähestyttäessä alkaa tulla vastaan merkillisesti silvottuja simoajia, jotka ruhjotuksi tulemisen jälkeenkin lähtevät muina miehinä uudestaan käyntiin kuin leffan lopputekstien neuvostosävelmä.
Aiemmin konseptitaiteilijana ja kuvakäsikirjoittajana kunnostautuneen Richard Raaphorstin esikoispitkä on oikeastaan tuskallisen tuotantolimbon tuloksena syntynyt kompromissi. Ensi kertaa Worst Case Scenario –scifikauhupätkän trailereissa elonmerkkejä osoittaneiden zombikyborgien (ns. zombotien) piti alkujaan käynnistää natsisimin uusi Euroopan-valloitus, mutta projektin rahoitukselle kävi Rennyn mannerheimit. Lopulta zombotit pääsivät teutaroimaan tänä vuonna valmistuneessa Frankenstein’s Armyssa, joskin vaikutelmaksi jää, että myönnytyksiä ollaan annettu aikamoisesti oman näkemyksen kustannuksella.
Taattua Ropecon-rahastuskomboa natsizombit+steampunk on täydennetty found footagella, minkä seurauksena edellä mainituissa trailereissa povatusta kansallissosialistikalmojen massahyökkäyksistä on siirrytty puna-armeijan propagandakuvaajan kautta esitettyyn haahuiluun kummitustalon käytävillä. Kapeaksi rajattu näkyvyys ja nurkkien kanssa kikkailu luovat helppoa omakohtaisuuden tunnetta, jolloin sitä tulee ajattelemattaan jänskättyä tulosta itsensäkin kannalta. Vaikka mitään kovinkaan oivaltavaa kyseisestä kauhun alalajista ei keitelläkään, on hämärillä käytävillä hortoillussa hetkensäkin.
Sen sijaan hiihtäminen ensimmäisen persoonan ja protagonistien välillä ontuu kuin joku rainan möröistä – sotilaita alustetaan varsin köykäisesti, eikä tämä vähäkään ole kovinkaan mairittelevaa. Poikien vapaa-ajan puuhasteluiden (juopottelu pois lukien) ja sotarikosten välillä ei muuta eroa taida olla kuin voittajan oikeus. Toimivan ensimmäisen persoonan kannalta sällien toraisa tiimityöskentely jää suvantovaiheeksi, mikä toimii korkeintaan demonstraationa leffan hirviöiden brutaaliudesta jonkun jäätyä tällaisen pihteihin, mikä implikoi samanlaista kohtaloa kameran kautta mukana menossa olevalle katsojalle.
Hurme onkin pääasiassa toteutettu vanhana kunnon käsityönä, aivomassan, veren ja rustojen roiskuessa tyydyttävästi. Ehtoopuolella mielettömän pahoinpitelemisen rinnalle nousee lääketiedekauhu, kameran lähestyessä zombotien syntysijoja. Ja jos gore oli nättiä, niin ovatpa sen aikaansaavat örkitkin melkoisia hellanlettaksia. Vaikka kuvajaiset zombi-invaasiosta Kanaalin rannalla jouduttiinkin WCS:n kariutumisen myötä hautaamaan, eivät kummituskostyymit onneksi jakaneet projektin kohtaloa.
Raaphorstin työhistoriasta Brian Yuznan leivissä muistuttaa zombotien kirjavuus ja runsaus – olisi sisämaahan eksynyttä syvänmerensukeltajaa, Slipknotin Craig Jones vailla alaruumista ja kirjaimellinen propellipää. Käytännöllisyyshän näistä hidasliikkeisistä ja lähitaistelua tulivoiman kustannuksella suosivista turjakkeista uupuu, mutta onneksi leffan nimekkäin näyttelijä Karel Roden käy järkevöittämässä tätä ratkaisua täysin järjettömällä selityksellä.
Tshekkinäyttelijää suorastaan alihyödynnetään roolissa, jonka ainoa tarkoitus on zombotien arvoituksen valottaminen. On tietysti kyseenalaista, tarvitseeko jostain räiskintäpelistä karanneiden kuminaamari-ilmestysten (saatikka näiden ympärille rakennetun leffan) taustalla olla selitystä ollenkaan, mistään älykkömenostahan ei ole kyse. Toinen juttu on sitten vastaan tullut kritiikki elokuvan uskottavuuden suhteen (mm. venäjänkielisen dialogin korvaamisesta paksulla aksentilla tai kamerateknologian futuristisuudesta 40-luvun tapahtumissa) vihjaa purnaajien valikoivasta muistista, kun kumminkin katsotaan leffaa jossa satuhahmon pojanpojanpoika haluaa pistää valtaapitävien puntit tutisemaan teräväkärkisillä proteeseilla klenkkaavan moskiittomiehen voimin.
Sillä eihän tässä minkään totisen teoksen äärellä olla. Huumori on varsin hirtehistä ja juonen mielipuolisuus menee limittäin aavistuksen satiirisen sanoman kanssa – keskusjohdon tahdottomaksi juhdaksi muokattu työn orja toteuttamassa sokeasti käskyjä sisältää kaikuja muidenkin totalitariaattejen kuin Kolmannen valtakunnan ihannekansalaisesta.
3/5
Imdb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti