keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Wacht am Rhein (2011)


Suomi

Rovaniemeläiseltä Karvareuhka Productions –harrastajaporukalta pukkasi alkuvuodesta 2011 ihmisten ilmoille hämmentävästi genrejen välillä liikkunut Wacht am Rein -lyhäri, jota täsmällisemmän määritelmän puutteessa joutuu kai tituleeraamaan jonkinlaiseksi sotaparodiaksi. Kyseessä on kumminkin sen sortin postmoderni sekoitus, että yritys typistää se yhteen tyylilajiin ei tee sille täysin oikeutta.

Vuonna 1945 jälkimmäinen maailmansota alkaa olla pulkassa, ja tämän havainneet saksalaiset päättävät pelata viimeisenä korttinaan huippusalaisen massatuhoaseen, joka olisi huhujen mukaan viittä vaille valmis. Liittoutuneet katsovat parhaaksi tärvellä kyseisen keksinnön ennen kuin se pääsisi vaikuttamaan länsirintaman tapahtumiin, ja tehtävään taivutellaan sodassa sekä ansioitunut että seonnut luutnantti Davis. Määränpäänä on Reinin varrella sijaitseva, sittemmin ilmeisesti liittoutuneiden pommituksessa (tai alueen kuntaliitoksessa) hävinnyt Pimmelarschin rajalinnoitus, jossa superaseen prototyypin vihjataan olevan. Tästä alkaa Davisin ja tätä avustavien vastarintataistelijoiden vaivalloinen matka halki 40-luvun Keski-Eurooppaa näyttelevän Lapin.

Juoni on siis aika tyypillinen sotaelokuvalle. Kankea aloitus pois lukien se vetää kumminkin sujuvasti tapahtumia eteenpäin, välttäen pahempaa joutokäyntiä. Komiikka on upotettu kulloiseenkin skenaarioon yllättävän pätevästi, huumorin ollessa samanaikaisesti koko ajan läsnä, muttei kuitenkaan väännettynä rautalangasta – vailla valppautta (tai höyrähtäneitä mielenkiinnonkohteita) olevalta katsojalta voi monikin silkkaa orastavaa neroutta henkivä läppä mennä ohi. Pilkan kohteina ovat niin korkkarikliseet, viime vuosien sotaelokuvat, tekijöiden omat Ed Wood –henkiset pienoismallit, suomalaiset uusnatsit kuin flaamin kielikin, vain joitain mainitakseni.

Meno on koko ajan roisia, joskaan ei suoranaisen epäkorrektia. Seksiä ja väkivaltaa on toki mukana, mutta törkeimmät sikailut jäävät aika pitkälti mielikuvituksen varaan, esimerkiksi verisyyden ollessa Trash Videon tai Team Splattensteinin kaltaisiin ahavoituneisiin sikailijoihin verrattuna suurin piirtein nollissa – estyneempiä elokuvankatsojia saattaa kumminkin järkyttää kursailematon miesvartalon esillepano, mikä paikoin äityy suorastaan kieliposkiseksi homoerotiikaksi.

Eksploitatiivisten täkyjen puuttuminen ei oikeastaan vaivaa katsomiselämystä, sillä varsin tavanomaisista lähtökohdista starttaava filmi lisää kierroksia koko kestonsa ajan – suht normaali kapakkaepisodi johtaa yliluonnollisia elementtejä sisältävään eloonjäämiskamppailuun ennen sekopääpajatson räjähtämistä syvällä vihollisen linjojen takana, jossa Shyamalan-kertoimella paranormaaleja ilmestyksiä vastaanottavan Davisin täytyy perinpohjaisesti tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa. Ainoastaan lopetus on hienoinen pettymys, sillä se ei yksinkertaisesti kykene lunastamaan kaikkia aiemmin pedattuja odotuksia.

Meikäläistä ei oikeastaan edes pahemmin ärsyttänyt näiden näyttelijäsuoritukset, tekijöiden ollessa pääpiirteittäin perillä tyylilajista ja heittämällä osansa asiaankuuluvan yliampuvasti. Etenkin Aleksi Soukka vetää antaumuksellisen roolin suomalaisena SS-upseerina, jonka ilmeinen esikuva lienee oululainen wnb-lentokonekaappari Kai M. Aalto, vaikkei Rami Tammenoksan Pekka Siitoin –imitaatio paljoa jääkään tästä jälkeen - sisäpiirivitseiksi tuomittujen repliikkien ei pitäisi pettää ainakaan naantalilaisführerin edesottamuksiin perehtyneitä. Jouni Mommon osa puunaamaisena, äidinkieleään tankeromaisesti mongertavana Davisina on joko erinomaisesti laskelmoitu tai hyvällä tavalla huono.

Käsikirjoitus ainakin tuntuu hiotulta, aikaansaannoksen paistaessa suurempaa intohimoa ilmaisukeinoa kohtaan kuin moni isomman kaliiperin produktio. Tällainen tinkimättömyys johtaa potentiaalisen fanikunnan rajallisuuteen, mikä tosin on findiepätkissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Halutessaan voisi kitistä helposti kengännauhabudjetista seuraavasta lavasteiden ja tehosteiden olemattomuudesta, mutta itse päätin ottaa elokuvan sellaisena kuin se on, koska kokonaisuus svengaa kuin hirvi. Jos on vedettävä yhtäläisyyksiä tämän vuoden kotimaiseen genretapaukseen Iron Skyhyn (harrastelijahenki, parodisuus, natsioutoilu), vetää Wacht am Rhein kevyesti pidemmän korren.

4/5

Youtube
(Tavallisesti tässä blogissa ei jaella linkkejä leffan online-esityksiin, mutta tällä kertaa ei taida kumminkaan olla pelkoa kyttäjutuista.)

3 kommenttia:

  1. No mutta tämähän pitää ehdottomasti tsekata poikkee kuleksimasta. :D

    VastaaPoista
  2. Kiitos arvostelusta. Se on lämmittänyt pitkinä talvi-iltoina seuraavan leffan valmistumista odotellessa. Julkaistiin tämä kyseinen seuraava, josta tuli myös ensimmäinen pitkä elokuvamme, äskeittäin. Eepos kantaa nimeä Seita. Kuuden vuoden via dolorosan se otti. :D

    Ollos hyvä: https://youtu.be/eXBBAzlN06w

    VastaaPoista