Japani
On hävytön klisee aloittaa Takashi Miikea koskeva kirjoitus toteamalla, ei, toistelemalla jotain ohjaajan työtahdista. Korotetaan panoksia ja lisätään, että on ukko paitsi tuottelias, myös avarakatseinen tarjottujen projektien suhteen. Nämä tuhanteen kertaan uudelleen saavutetut oivallukset väijyvät kumminkin demonin tavoin mielessä niin väkevästi, että ne on suorastaan pakko mantrata tälläkin kertaa – Yakuza Demon kun on sisällöllisesti niin keskiverto miikepätkä kuin voi kuvitella.
Daten yakuzasyndikaattiin kuuluva kolmihenkinen Muton klaani joutuu viheliäiseen välikäteen, kun etulyöntiasemassa oleva Tendon syndikaatti halajaa lisää elintilaa ja julistaa sodan. Torjuakseen tämän nurkanvaltauksen Date kerää kultakin klaaniltaan kolehdin, mihin Muton päälliköllä ei ole varaa, tarjoutuen käymään niittaamassa Daten ykkösmiehen ja lähteä istumaan asiaankuuluvaa kakkua. Ennen työsuorituksen toteuttamista Muto jää kuitenkin kiinni laittoman aseen hallussapidosta, selviytyen murhaa lyhyemmällä tuomiolla mutta joutuen delegoimaan tappokeikan klaanin kahdelle muulle jäsenelle Seijille ja Yoshille. Onnistuessaankin itsemurhatehtävä ärsyttäisi Tendon keskittämään kostonsa koko syndikaatin sijasta kaksikon suuntaan, jolloin näiden kummankin olisi talvisotahenkisesti vastattava kymmentätuhatta vihollista.
Ulkoisen uhan lisäksi oman kattojärjestön napamiehet pohtivat mokomien provokaattoreiden erottamista syndikaatista, epäillen Muton pakoilleen vastuutaan ja järjestäneen pidätyksensä. Kaksi miestä vastaan muu (ala)maailma. Vaan onneksi toinen miehistä sattuu olemaan Riki Takeuchi, fiftarikuontalon itämainen airut ja nykyjapanilaisen direct-to-video-elokuvateollisuuden THE kovanaama.
Tämä heittää rutiininomaisesti roolin nahkatakissa ja
arskoissa julmistelevana gangsterina, joka kumminkin nousee moraalisesti muun rosvojoukon
yläpuolelle. Tarjolla onkin kaikin puolin tavanomaista jengisotakamaa tappomontaaseineen
ja selkäänpuukotuksineen, minkä ei oikeastaan pitäisi haitata katselukokemusta.
Jos varta vasten hankkii hyppysiinsä suoraan videolle tuotetun, vaatimattomilla
resursseilla rykäistyn gangsterielokuvan, jonka synopsis tai nimikään eivät
varsinaisesti pursua omaperäisyyttä, pitäisi suosiolla tajuta jättää
valittamatta tekeleen persoonattomuudesta.
Ongelma onkin enemmän siinä, ettei se ole genrensä lisäksi ohjaajallensakaan
mitenkään erityinen tekele – päinvastoin. Se on kertomus vaihtoehtoisesta
perhemallista, tällaisen jäsenten yhteishengestä sekä yhteisön hylkiöistä ja
alisuorittajista. Teemoja, joiden koetaan toistuvan Miiken filmografiassa
tiheään, heijastuen kulloisestakin tarinasta. Aihiot on havaittavissa Yakuza
Demonissa, mutta ne ovat aneemista kierrättämistä Ley Linesta (1999), Graveyard of
Honorista (2002) tai vaikka niinikään Takeuchin pääosittamasta Dead or Alivesta (1999). Tuntuu,
että Miike (tai tälle aiemminkin yakuzakuvauksia kynäillyt Shigenori Takechi) on koittanut rikoselokuvalleen tyypillisiä henkilöhahmoja,
tilannetta ja miljöötä keksiäkseen jotain uutta – vähintään nimekkäillä
tekijöillä myyvän halpiksen tapauksessa tämä ei liene iso riski – mutta ei
semminkään saa projektista oikein mitään irti.
Pitkälti tämä johtuu käsikirjoituksesta, joka rajoittuu
lähinnä ilmoittamaan katsojalle että tässä on nyt tota tällainen jengisota
menossa ja että tässä on nyt tällaisia rosvoja, kyl te tiedätte, olette te nämä
nähneet jo jossain muualla. Hahmot tietävät asioita mielivaltaisesti,
tapahtumien kulku on apaattista, touhussa löyhkää välinpitämätön improvisointi –
varsinkin loppupuolella heitetty kolmiodraamasivujuoni tuntuu olevan mukana
ainoastaan pitkittääkseen elokuvaa. Valonpilkahduksena mainittakoon muutama
mustan huumorin maastossa seilaava kuiva läppä. Näitä, kuten viehättävän
kengännauha-actionia, on kumminkin pahvisten henkilöiden ihmissuhdepölinään
nähden liian vähän, jotta uusintakatselua voisi pitää kovinkaan mielekkäänä.
Imdb
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti