lauantai 4. kesäkuuta 2016

The Mystery of the Leaping Fish (1916)



The Detective
Yhdysvallat

Hollywoodin mykkäkauden suursuosikki Douglas Fairbanksin filmiura käynnistyi elokuvakylän mogulien kantaisän D. W. Griffithin leivissä vuonna 1915. Työskennellessään Griffithin Triangle-tuotantoyhtiölle syntyi tähdelle enemmän- tai vähemmän vakituinen työporukka ohjaaja John Emersonin ja kynäniekka Anita Loosin kanssa, ja esimerkiksi vuonna 1916 tämä näytteli kuudessa sellaisessa pätkässä, jossa näkyi joko molempien tai ainakin jommankumman kädenjälki. Tästä vuosikerrasta parhaiten taitaa tämän päivän katsoja tuntea the Mystery of the Leaping Fish –kaksikelaisen, joka syntyi Fairbanksin toivomuksesta päästä koittamaan siipiään tyylipuhtaassa komediassa. Lopputuloksessa näkyy aika voimakkaasti alkuperäisen tarinan kirjoittaneen Tod Browningin mieltymys makaabereihin aiheisiin, oudon Sherlock Holmes –parodian huumorin pääsuoni kun on etsivän lapasesta karanneessa huumeidenkäytössä. Fairbanks itse oli kuulemma lopputulokseen niin tyytyväinen, että vaati sen hävittämistä.

Elokuvan tieteilevä mestarisalapoliisi onkin esikuvansa tavoin etevällä päättelykyvyllään esivaltaakin askarruttavia rikoksia ratkova nero, jolla on työvälineetkin kuin Nikke Knattertonilla. Näistä huomattavin tuntuisi olevan säkenöivän mielen erikoistarpeet huomioiva seinäkello, jossa numeroiden sijasta lukee yksinkertaisesti nukkumaanmeno-, ruoka-, juoma- ja kokaiiniaika.

Liekö aikarauta pysähtynyt vai vasta testivaiheessa, kun etsivä, enteellisesti Dope Errydayksi nimetty kokainisti, tuntuisi rännittävän menemään pikemminkin fiilispohjalta kuin tarkalla kellonlyömällä. Rahasta ei siis tuntuisi olevan pulaa, eikä Erryday ole tässä suhteessa ainutlaatuinen kotikaupungissaan –poliisi on vähän naapurikyylämäisesti kiinnostunut ulkopaikkakuntalaisesta äveriäästä herrasmiehestä, jonka ei näyttäisi tarvitsevan tehdä mitään elantonsa eteen. Mestarietsivä ottaa jutun selvitettäväkseen, sotkeutuen kiristyskuvioon, puhallettaviin uimaleluihin, näiden sievään myyjättäreen, salakuljetusrinkiin ja tietysti omiin pulvereihinsa.

Eikä filmissä tunnu olevankaan sellaista pulmaa, johon ei fiksi auttaisi. Aivotyössä tenkkapoo? Koksua! Konnilla on ylivoima? Koksua! Sille sievälle myyjättärelle pitäisi leperrellä? Koksua! Hämäräveikot ovat karistamassa mestarietsivän vesiteitse, ja takaa-ajoneuvoksi valitun uimalelun huippunopeudessa olisi toivomisen varaa? Koksua! Sille uimalelulle, nimittäin!

Ennen Haysin koodiston voimaantuloa tällainen holtittoman narkkaamisen kuvaaminen oli yhdysvaltalaiselokuvassa vielä mahdollista, kun taiteenlajin raja-aidat eivät olleet moraalivartijoiden herkkähipiäisyyden sanelemia. Sensuurin tiukentumisesta käynee esimerkkinä kauhuklassikko Mystery of the Wax Museumissa (1933) ja sen uusintaversio House of Waxissa (1953) melko samanlaisena toistuva kuulustelukohtaus. Kummassakin päihderiippuvaista epäiltyä (vanhemmassa Arthur Edmund Carewe, uudemmassa Nedrick Young) kiristetään puhumaan lupauksella kerta-annoksesta, ja vaikka uusintaversiossa hahmo on muutettu sensuurin takia heroinistista alkoholistiksi, on vieroitusoireiden kuvaaminen kierrätetty omituisesti sellaisenaan (tämä huomio mitenkään alkoholismia sairautena väheksymättä).

Toisaalta kokaiiniin ja opiaatteihin suhtauduttiin Leaping Fishin ilmestymisvuonna vielä lähinnä reseptilääkkeinä, kun aineiden addiktiivisuuteen oltiin vasta havahtumassa. Filmiä on vaikea nähdä kannanottona puolesta tai vastaan, kun oopiumisalakuljettajien perässä oleva nuuskija (tämä monessakin mielessä) operoi itsekin jeijopäissään. Tietysti voi yrittää hakea jakoa hyviin ja pahoihin huumeisiin (veltostuttava, orientalistisen vierasperäinen oopiumi vs. aktivoiva, länsimaisen moderni kokaiini), mutta tältäkin syö pohjaa Fairbanksin koikkelehtiminen, meno kun tuntuu jatkuvan samaa rataa meni elimistöön sitten kumpaa tahansa. Eipä sillä, että ote olisi realistisimmasta päästä muutenkaan.

Huumeiden ohella komiikka perustuu peruskauraisesta slapstickista, Fairbanksin kokkelivekkulin törmäillessä uimarannalla, jahdatessa johtolankoja ja lopulta ottaessa yhteen kriminaalin aineksen kanssa ja lopuksi tietysti voittamalla Bessie Loven sydämen. Suoritus on erinomaisen energinen, mutta olisihan tämä tavanomaisen kevyt oman aikansa viihdepätkä ilman kamakomiikkaansa (minkä johdosta se lopputappelukin on ennalta-arvattavuudessaankin erikoinen). Käsikirjoituksessa on joitain itseironisen ovelia heittoja, kuten sananmukaisesti rahassa kierivä vapaaherra.

Puolituntisena viihdepalana varsin helppoa katsottavaa. The Mystery of the Leaping Fish ei ole komediana mitenkään erikoinen, mutta tunnelma ja asenne jaksavat hämmentää vielä näin sata vuotta myöhemminkin.

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

4 kommenttia:

  1. Täytyypä pistää katsellen pois, kun Youtubesta näkyy löytyvän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, on ollut public domainia jo jonkun aikaa. Hyviä katseluhetkiä!

      Poista
  2. Jotenkin tuo sensuuri onnistuttiin kiertämään Nykyajassa jossa Chaplin laittaa vahingossa puuroonsa "nenäpulveria."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos UA:n studiopomot lakseskeli, että Chaplin vetää elokuvasalit sen verran täyteen, että riski kannatti ottaa? Arpapeliähän noista narahtaminen on aina ollut sensuuriviranomaisen kanssa.

      Poista