maanantai 25. huhtikuuta 2016

Baby Blood (1990)



 Kiitoksia jälleen ...noirille intuitiivisesta elokuvan tulkitsemisesta (ja pikaisia paranemisia kuvan taaperolle). Elokuva- ja piirrosblogi löytyvät tutuista osoitteista.

The Evil Within
Ranska

Jokin esihistoriallisilta ajoilta asti uinunut (tätä havainnollistetaan filmin alkukuvissa arkistonauhalla tulivuorenpurkauksista) on herännyt horroksestaan ja päättänyt napata homo sapiensilta luomakunnan kruunun. Se matkustaa jäniksenä leopardin vatsassa, kissapedon määränpäänä ranskalainen sirkus. Päätepysäkillä ammoinen parasiitti päättää vaihtaa isäntää, kun sen silmiin osuu sirkuksen eläintenkesyttäjä Yanka (joissain julkaisuissa myös Bianca). Tällä olisi kyllä jo tirehtöörin kanssa vehtailusta pullat uunissa, mutta olio ei turhia kursaile ja yhtä häkkiinsä posahtanutta kissapetoa myöhemmin tämä on tehnyt olonsa kotoisaksi Yankan elimistössä. Kesyttäjän kyllästyttyä mustasukkaisen siippansa kiukutteluun, lähtee tämä kutsumattomine vieraineen tien päälle. Reissu alkaa pian saamaan hurmeisia piirteitä, kun muinoinen masuasukki alkaa janota verta…

Jollei se tuosta synopsiksesta välittynyt, on Alain Robakin parasiittipätkä Baby Blood melko erikoislaatuinen filmi – ufokontaktiscifiä, feminististä road movieta ja splatteria yhdistelevä tekele jatkuu (leopardiparan osalta kirjaimellisesti) räjähtävän alun jälkeen YH-äidiksi tulevan nuoren naisen paikkansa etsimisenä, siinä missä yltyvänä murha-aaltona. Arthouse-henkisimmillään leffa onkin juuri keskivaiheillaan, Yankan miettiessä mitä tehdä elämällä yleensä ja vatsasta telepaattisesti viestivän vieraan kanssa erityisesti. Oikeastaan se vähäkin määränpää, mitä elokuvassa tänä aikana on, johtuu hermovorisen mörön noudattamasta erikoisruokavaliosta.

Verenluovuttajia löytyy kätevästi ulos ovesta kävellessä, suurin piirtein jokaisen Yankan tielle osuvan miehen osoittautuessa enemmän tai vähemmän kaira edellä ajattelevaksi tomppeliksi. Luultavasti pisimmälle tolppa tanassa törmäilyn vie Yankan kintereillä kulkeva Darwin Awards –kandidaatti: hyypiö tulee naikkosta stalkatessaan todistaneeksi varsin rukoilijasirkkamaisesti päättyvät soidinmenot, josta tämä laarinpohjaopportunisti keksii yrittää hyötyä kiristämällä yltä päältä (jonkun muun) tuoreessa veressä olevalta Yankalta lempeä. Joko tekijöiden mieskuva on jokseenkin vinoutunut, elokuvan sankarittarella on kehno flaksi tai Ranskanmaa on herkkäuskoisia urpoja väärällään.

Liian ankarasti ei näitä kumminkaan sovi soimata, sillä onhan pääosan Emmanuelle Escourrou kiistattoman upea ilmestys: runsaat muodot, paksut, tummat hiukset ja sangen kuvauksellinen hammasrako. Suorituksessaan Escourrou reagoi sisällön äkkivääriin sävynmuutoksiin tuskattomasti, pitipä sitten kipuilla matalapalkkahommien ja aamupahoinvoinnin ristitulessa tai työstää seuraava veripalttu ainoastaan lakanaan kietoutuneena (jos siihenkään). Varmaan jotain esityksen toimivuudesta kertoo, että isossa osuudessa dialogia tämän ainoana juttukaverina on pikkuoravamaisella (vieläpä ohjaajan omalla) äänellä solkkaava näkymätön monsteri – tai jenkkidubissa pehmeän pahaenteisesti lepertelevä. Jälkimmäinen on huomattavasti geneerisempi ratkaisu, mistä voitaneen syyttää pikemminkin näköalatonta ääniohjausta kuin olion vokaalilokalisoinnista vastannutta Gary Oldmania.

Robakin henkilöohjaus on muutenkin (ja juonesta huolimatta) varsin realismihakuista, jutustelun ollessa aika maanläheistä (niitä monsterin viiden miljoonan vuoden evoluutiota ja ihmiskunnan syrjäyttämistä koskevia paloja lukuun ottamatta). Yhdistettynä arkisiin ja aitoihin kuvauspaikkoihin vahvistaa tyyliratkaisu kontekstia omalaatuiseen tarinaan nähden, mikä puolestaan tehostaa meiningin absurdiutta. Vaikka tässä tiiviisti hurmeen kanssa puljataankin, on suurimmassa osassa kohtauksia gore rajattu kuvan ulkopuolelle. Joitain poikkeuksiakin toki löytyy, kuten se alun kovaonninen kissapeto tai Yankan sisuskaluihin sukeltava kamera-ajo, mutta yleisesti ottaen tekijät luottavat vähän liikaa pelkkään tekoverisuihkuun – millä silläkin on tosin muutamassa kohtauksessa sangen sensuelli osa Escourroun ainoana asusteena.

Filmi tekee loppupuolella korjausliikkeen päämäärättömyydestä kärsivälle kurssilleen, kun olion alkaa tehdä mieli merille. Tekijöiltä tuntuu tosin vähän fokus tässä vaiheessa jo herpaantuneen, kun esimerkiksi verisenä linja-autoon nouseva Yanka ei tunnu herättävän kenenkään mielenkiintoa. Jossain täyspäisemmässä pätkässä tämä haittaisi enemmän ja loppu on muutenkin sen verran räväkkä, etten antanut näiden haitata katsomiskokemustani liiaksi.

Omintakeinen ja vekkuli, muttei aivan ongelmaton vampyyritarinantapainen. Kaiken kaikkiaan suositeltava, unohdettu pieni helmi.

3/5

Imdb
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti