Centipede Horror (1982)

 Wu gong zhou ; Ng gung jau; Centipede Curse; Centipede Sorcerer
Hongkong

Hongkongin elokuvateollisuus on veistellyt itsehallintoalueen suhteesta Kaakkois-Aasiaan useammankin pelottelupätkän. Tappiin asti kaupungistuneeseen, kansainväliseen finanssikeskukseen verrattuna ruraalina ja takapajuisena näyttäytyvässä maanosassa ollaan vielä toisella tapaa kosketuksissa myyttien ja taikauskon kanssa kuin materialistisemman suurkaupungin sykkeessä. Esimerkiksi The Oily Maniac (1976), The Boxer’s Omen (1983), The Eternal Evil of Asia (1995) ja Gong Tau: An Oriental Black Magic (2007) muodostavat samansuuntaisen yleisön ennakkoluuloihin nojautuvan alagenren, kuin vaikka Yhdysvalloissa samaan tapaan kaupunkilaisten ja maalaisten vastakkainasettelusta ammentava punaniskakauhu. Yllämainittujen kanssa samaan kastiin lukeutuu myös tämä tämänkertainenkin, jonka tunnetuimmassa kohtauksessa Margaret Lee oksentaa eläviä tuhatjalkaisia – kohtaus, jonka perusteella on helppo arvioida, ilkeääkö pistää Centipede Horroria pyörimään.

Leffa käynnistyy opiskelijatyttö Kayn (Yau Pooi-Ling) hinkuessa isoveljeltään Pakilta (Michael Miu) lupaa lähteä matkalle (äärimmäisen täsmällisesti todettuna) Kaakkois-Aasiaan. Pak suhtautuu siskonsa reissuun vastahakoisesti, näiden äitimuori (Lai Wang) kun on varoittanut koko maanosan olevan suvulle kaunainen edesmenneen isoisän rikosten jäljiltä. Aikansa mankumista kuunneltuaan veli kuitenkin taipuu, velvoittaen Kayta kuitenkin pitämään mukanaan onnea tuovan amuletin. Lomakohteessa riipuksella on kumminkin juuri päinvastainen vaikutus, kun synkänpuhuva torikauppias (Hussein Hassan) luo siihen katseensa. Eipä aikaakaan, kun Kay joutuu tuhatjalkaisten piirittämäksi ja sitä kautta lasarettiin, jossa tällä todetaan iskeneen tuntematon trooppinen sairaus. Veli ja äiti epäilevät vaarivainaan sikailujen kostautuneen kirouksen kautta, ja Pak ryhtyy vaihto-opiskelututtunsa Cheen (Margaret Lee) opastamana selvittämään, onko manaus enää purettavissa.

Raflaavan ellottavasti alkanut Centipede Horror alkaa purkamaan tätä mysteerikuviota ihan kiinnostavalla mutkittelulla, mitä tosin rasittaa filkan keskivaiheen verkkaisuus – kiireettömyys on sitä luokkaa, että hyvä kun ei ala kasvamaan sammalta. Esimerkiksi Pakin tukikohtana käyttämää kämppää kierretään sellaisella perinpohjaisuudella ja toisaalta tarpeettomuudella, että luulisi katsovansa jonkun asuntoesittelyä. Kolmen vartin kohdalla meno saa kuitenkin piristysruiskeen, kun fokus siirtyy salapoliisityöstä kaakkoisaasialaisen kansanuskon esittelemiseen – valkoista magiaa harjoittava Cheen perhetuttu (Cheung Chok-Chow) mm. rekrytoi kummituksia ja manaa maagisia skorpioneja ulos potilaansa vatsasta. Loppua kohden meno vielä ärhäköityy, kun nimikkomönkiäisten lukumäärä jatkaa kasvamistaan ja isien synnit tulevat kaikessa kaunistelemattomuudessaan näyttämölle.

Vaikka Centipede Horrorin tunnelma on pikemminkin ällöttävän huuruinen kuin varsinaisen kammottava, voivat niveljalkaisiin perimmäisen nuivasti suhtautuvat katsojat saada lisäkiksejä, kun suoranainen luikeroarmeija kiipii uhrin iholle. Yliluonnollisen kauhuelokuvan erikoistehosteet ovat yleisesti ottaen melkoisen kömpelöitä, mutta allekirjoittaneen sisäistä pikkupoikaa ideoiden kajahtaneisuus ja etovuus kumminkin koskettivat. Musiikki on pääsääntöisesti asianmukaisen päällekäyvää ja puistattavaa, siinä missä kameratyöskentely vimmaista ja eksploitatiivisen osoittelevaa.

Roska-arvoiltaan korkeassa leffassa on aika vähän sijaa hahmokehitykselle, ja myöhemmin suureen suosioon nousseella Miullakin on hommana lähinnä paikalliseksotiikan todistaminen, vaikka hahmoa voitaisiin lähteä rakentamaan vaikka sen viittauksi jääneen, siskon kohtalosta kumpuavan syyllisyydentunnon kautta. Tämän ja Leen välillä olisi kai myös tarkoitus olla jotain lomaromanssin tapaistakin, vaikka sutina aika alustamattomaksi jääkin. Toisaalta on annettava käsikirjoituksesta vastanneelle Amy Chan Suet-Mingille tunnustusta pelkästään siitä, että HK-kauhulle melkeinpä elimellinen ääliöhuumori on pidetty nollissa. Naikkosen käsikirjoittajaura jäi valitettavan lyhyeksi, käsittäen Centipeden ohella ainoastaan toisen, yhtä täysjärkisen lomailuleffan Red Spell Spells Red (1983).

Outojen ja ellottavien honkkaripelottelujen ystäville Centipede Horrorilla on kieltämättä tarjottavaa, jos kestää kahlata tylsähkösti toteutetun salapoliisijuonikuvion ylitse. Herkkävatsaisia ja eläinoikeusvalveutuneita katsojia voi varsinkin jälkipuolisko pistää yököttämään.

2,5/5

Imbd