Café Flesh (1982)

Cafe Flesh; Cafe 69

Yhdysvallat

Kylmä sota on lämmennyt, minkä seurauksena maa on (taas vaihteeksi) suursodan pieksemää radioaktiivista jättömaata. ”Ydinsuudelman” sivuoireena 99 % ihmiskunnasta on tullut paitsi hedelmättömiksi, myös tuskallisen yliherkäksi toisen ihmisen kosketukselle. Vastentahtoiseen selibaattiin joutunut kansa tekee pyhiinvaelluksia Café Fleshille, valtaapitävän sotilasdiktatuurin hallitsemalle keitaalle, jossa vitsaukselta välttynyt viimeinen prosentti on alistettu muistuttamaan piruparkojen enemmistöä lihan iloista.

Atomisodasta seurannut ihmiskunnan mahoksi saastuminen ei ole postapoleffoissa mitenkään tavaton teema (esimerkkinä mainittakoon vaikka 2019, After the Fall of New York (1983) tai Hell Comes to Frogtown (1988)), mutta Café Fleshin tapauksessa sterilisaatioepidemian käsittely on jokseenkin ainutlaatuisen suorasukaista siinä missä tarkoitushakuistakin. Juonen keskiössä ovat kahvilan penkkejä kuluttava pariskunta Nick (Paul McGibboney) ja Lana (Michelle Bauer), joista kummallakin on vaikeuksia omien viettiensä kanssa –Nick potee syyllisyyttä sairautensa takia, siinä missä salaa siihen yhteen prosenttiin kuuluva Lana koittaa parhaansa mukaan feikata taudin oireita poikaystävälleen. Kiirastulen etenemisen lomassa pyörii sitten luonnollisesti kahvilan ohjelmanumeroita, joissa sen suuremmitta kursailuitta esitetään sitä itseään.

Olkoonkin, että lavalla vaakamambot ovat pääasiallisesti melko burleskimaista settiä: nainen istuu paljain pakaroin arkkuun sullotun miehen kasvojen päälle, rottanaamariin sonnustautunut maitomies jörnii kotiäitiä viiksekkäiden vauvojen vatkatessa ”helistimiään” syöttötuolissa taustalla ja valtava lyijykynä koinii nudistisihteereitään. Karnevalistisen tunnelmaa sekoittaa huohotukseen, ähkintään ja voihkintaan sulautuva Mitchell Froomin rumpu-kiippari-soundtrack, jonka vinksahtaneen nerokas sähköäänimaailma päätyi paria vuotta myöhemmin säveltäjän Key of Cool –albumille (1984). Mistään normijyystöstä ei siis ole kysymys, hetkittäin tuntuu jopa että meininkiä on tieten tahtoen pyritty viemään ellottavaan suuntaan. Toistuvasti kesken bylsimistä sitä apeina seuraavien, säteilyn runtelemien katsojien lähikasvokuviin vaihtaminen nyt ainakin on omiaan herpaannuttamaan itse kunkin taskubiljardioperaation.

Ajatus siitä, että seksielämää ohjaa (into)himon sijaan ydinsodan nakkaama sattuma, on itsessään aika antipornahtava lähtökohta. Ja oikeastaan väittäisin Café Fleshin pointin piilevän juuri tässä seksinäytöksen ja sitä onnettomina ja turhautuvina seuraavan yleisön asennoitumisessa. Sillä tavallaan nämä aktin sivustakatsojat ovat niitä samoja pornohiiriä, joille Café Fleshia on aikoinaan myyty videovuokraamon tiskin alta. Liekkö Peter Greenaway kuulunut tuohon asiakaskuntaan, ja tykästynyt metakommenttiin elokuvan sisäisestä yleisöstä, joka samalla havahduttaa katsojan miettimään omaa aktiivisuuttaan tai passiivisuuttaan kuvavirran kertomasta tarinasta, ja kierrättänyt jujun sitten Baby of Mâconissa (1993)?

Väittämät siitä, tuliko idea höystää leffaa seksikohtauksilla käsikirjoittajakolmikolta vaiko rahoittajilta, vaihtelee lähteittäin, mutta epäilisin sen kuuluneen tarinaan alun alkaenkin – ohjaaja-osakäsikirjoittaja Stephen Sayadianilla (tässä taiteilijanimellä Rinse Dream) oli varsin omaperäinen tyyli, yhdistelmä avantgardea, sleazea, postpunkia, erotiikkaa ja film noiria. Niinikään kynäilytyöryhmään kuulunut Jerry Stahl on sittemmin jatkanut käsikirjoitustöissä transgressiivisilla linjalla, laittamalla Bruckheimer-hömppään uppoutuneiden kahvit väärään kurkkuun ymppäämällä CSI:hin turreja, niitä edellä mainittuja viiksekkäitä vauvoja ynnä muita degenerantteja.

Näyttelytyö on pääasiallisesti puisevaa (miten on pornoleffassa mahdollista?!) ja cyberpunkin näköalattomuutta tavoittelevan käsikirjoituksen myötä lausunnan lakoninen melankolisuus yltyy välillä Kaurismäki-parodiaksi. Bauerinhan myöhempää uraa tämä esiintyminen vauhditti aika voimakkaasti, näyttelijä kun on kunnostautunut juurikin kulttistatusta tavoittelevissa tai limojenvaihteluun keskittyneissä projekteissa. Muiden suoritusten jäykkyydestä poikkeaa sangen maanisesti klubin juontajan yleisöään runkkareiksi nälvivä Andy Nichols. Lavasteet ovat ahtaat ja valaistus keskitettyä, mikä korostaa tapahtumien teatterimaisuutta.

Pienen budjetin unohdettu sleazehelmi yllättävän mietityllä sanomalla, riittävillä ”toimintakohtauksilla” ja sujuvilla läpillä. Kulttimaineessa oleva Café Flesh mahtuu useampaankin genreen, tuntuen jotenkin ainutkertaiselta visiolta.

3,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia