torstai 17. lokakuuta 2013

Sieg Heil Suomi (1994)


Sieg Heil Finland
Suomi


Siltä varalta, ettei dokkarin nimi ollut yleisölle kyllin yksiselitteinen, heti kolmevarttisen alkuun ladataan tuimakatseinen mies esittelemään itsensä – tallenteen välityksellä meitä tervehtii Väinö Kuisma, Lahdesta käsin operoineen Arjalaisen Germaaniveljeskunnan puheenjohtaja. Kyseinen arjalainen on germaaniveljineen lähdössä jakamaan rekrytointimainoksia, ja tulevan aktivismin innoitukseksi puheenjohtaja lukee värssyn Kalevalaa.

Helsingin keskustassa osasto purkautuu matalasta jenkkiraudasta, jakaa muutaman lehtisen terassikansalle ja ahtautuu takaisin kiesiin, jättäen pöllämystyneen oloisen yleisönsä yhtä nopeasti kuin sen seuraan tuppautuikin. Suurempi menekki mainoksilla tuntuisi olevan tien päällä, ylijäämä nimittäin näkyy lentävän liikkuvasta autosta pellolle. Palattuaan päämajalle Kuisma pirauttaa legendaariselle Pekka Siitoimelle (johtaja hänkin omalla tahollaan), ja kehuu koko mainossatsin menneen jakoon. Hetken kuluttua kokoustetaan Kotkanpesän härmäläisversiossa, jossa kotikutoisten univormujen kirjava aallokko vaatii kansallista yhtenäisyyttä.


Nina Stenrosin ohjaama ja käsikirjoittama Sieg Heil Suomi havainnollistaa hyvin, kuinka paljon asenneilmapiiri on ehtinyt vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa muuttua: kun dokumentti esitettiin lokakuussa 1994 Yle ykkösellä, sitä seurasi välittömästi debatti siitä, onko hyväksyttävää antaa äärioikeistolle puheenvuoro valtakunnanverkossa. Nykyisin suhtautuminen tuntuu olevan lähinnä huvittunutta, etanolinkäryisten oikeistoradikaalien lennokkaan retoriikan muututtua rainan fanien hokemiksi. Ja onhan menossa kieltämättä kummelimaisia piirteitä

 
Eniten aktivisteista ruutuaikaa saa Kuisma, kuvausryhmän seuratessa niin miehen yhteiskunnallista ilmoittelemista kuin arkiolemistakin, tosin jälkimmäistä siltä osin kuin se liippaa ensimmäistä; mukana on muun muassa meditaatioharjoituksia ja SS-okkultismiaiheinen kotivideoiltama, muttei esimerkiksi työpäivää. Pätkän perusteella puheenjohtajasta piirtyy vakaumukseensa hartaan itserakkaasti (ehkä harhaisestikin, kun miettii miten kalseaa on sanoman vastaanotto vaikkapa Lahdessa) uskova mies, mihin nähden on merkillistä kuinka totaalisesti hemmo on sittemmin kadonnut poliittiselta kartalta. Mutta eihän kyseessä olekaan henkilön vaan liikehdinnän kuvaus, ja kyllähän tästä on allekirjoittanut näkevinään, miksi hommat ei lähteneetkään niin kovaan nousuun.

Ensiksikin porukka vaikuttaa kovin eripuraiselta. Jo kuvausten aikana Kuisma alkoi ottaa Siitoimeen etäisyyttä, koska ei omien sanojensa mukaan voinut hyväksyä tämän saksalaishenkisiä natsitunnuksia – siitäkin huolimatta, että vasta äskettäin sovittiin, että liittoutuessa kollegat saavat säilyttää omat symbolinsa. Äärioikeistopomojen arvovaltataisteluthan eivät vielä tähän jääneet, esimerkiksi dokkarin epäviralliselta Magnum Edition –julkaisulta lisämateriaalina löytyvässä reportaasissa kuvataan Kuisman, turkulaisen Olavi Mäenpään ja ilmajokelaisen Matti Järviharjun triumviraatin syntymää ja käräjillä asti puitua balkanisoitumista.

Toiseksi ukoilta ei tunnu löytyvän kovinkaan kirkasta linjaa muusta kuin EU- ja pakolaispolitiikasta, (joille löytyi hengenheimolaisia silloisista eduskuntapuoleistakin) puuhan muistuttaessa muilta osin jonkinnäköistä natsimielistä ryhtiliikettä (tai larppauskerhoa). Kaipa jotain toiminnan vakavuudesta kertoo, että tärkeää liittokokoustakin vietetään ympäripieruissa, virallisen proseduurin jatkuvasti häiriintyessä irrallisista palopuheista. Nauhalla tuhkasta ja raunioista vaahtoava oululaiskomentaja Kai M. Aalto on jälkikäteen syyttänyt jurrisesta ulosannistaan muun muassa Stenrosia, Siitointa ja Kuismaa.

Jos Aallon väittämät siitä, että Kuisma valikoi materiaalista itseään eniten mairittelevan, on pyrkimys ampunut itseään ankarasti nilkkaan – modatun käsivarsinauhansa kanssa tovereidensa heilausta hivenen nolostuneen oloisena seuraava Kuisma jää epämääräisine rotuhorinoineen varjoon siinä silmänräpäyksessä, kun perinnetietoisemmissa vermeissä esiintyvä Siitoin julistaa kiertelemättä olevansa kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti. Siitä minä nautin.

Pekan ura salatieteilijänä, führerinä, ufobongarina ym. vaikuttaa aina olleen puolivakavaa performanssia, ja ysärillä showaspektit tuntuvat ottaneen hommista täydellisen niskalenkin - Pekan osuudet ovatkin dokumentin mielettömintä antia (minkä puolesta puhuu niiden muuhun materiaali verrattuna ylivertainen Youtube-suosiokin). Vaikka kurssi äärioikeistopiireissä saattoikin olla laskussa, niin miehen poliittisesti sitoutumatonta fanikunta sen kuin kasvoi. Esiintyjistä ainoastaan sissitakkinen Kristian Arje yltää suorituksessaan samankaltaiseen erikoislaatuiseen, Arjalaisen veren liiton (itse en siis ole näitä nimiä keksinyt) kännisen johtajan kuumotellessa keskenkasvuisia ja luontokappaleita.

Teknisesti dokumentti on pätevää televisiotuotantoa, erityisesti Pauli Bessonoffin tarkalle kuvaamiselle täytyy nostaa pääkallokoppahattua – kuva elävöittää staattisia monologejakin hakemalla ympäristöstä mielikuvitusta herättäviä yksityiskohtia (kuten AGV:n veteraanitervehdystä seurailevan maijan). Marssijumputus on aavistuksen alleviivaavaa, joskin aiheen huomioiden tällainen on ainoastaan sopivaa. Kuvausryhmä ei juurikaan puutu dokumentin tapahtumiin, vaan kuvattavien annetaan rauhassa olla omin avuin poliittisesti aktiivisia, sotaharjoitusten ja ristinpolttamisen merkeissä.

Hämmentävä, huvittava ja todentuntuinen, Sieg Heil Suomi on kulttinsa ansainnut. Neljä bunkkerin viidestä natsista.

4/5

Imdb
Elonet

2 kommenttia: