Red State (2011)

Yhdysvallat

Kotiosavaltiossaan ilmenevästä sionistimedian tuputtamasta homosaatiosta huolestunut, yhteen suurperheeseen kutistunut lahko päättää siirtyä heteroprideistä tekoihin. Kansallisen moraalisen selkärangan pehmentymisen vastalääkkeeksi keksitään perimmäisiin vietteihin perustuva hämäysoperaatio, jolla saataisiin joudutettua tuomiopäivän rangaistusten täytäntöönpanoa. Kun esivalta sattuu saamaan vihiä lahkon touhuista, uhkaavat hommat alkaa mennä kuin Wacossa sen Strömsön sijasta…

Kehnon Cop Outin (2010) jälkeen löysempää studioliekaa kaivannut Kevin Smith pisti omasta pussistaan pätäkät alkujaan jo Zack & Mirin (2008) rinnalla kynäillyn Red Staten (2011) filmaamiseen. Auktoriteettivihaa uhkuva kauhuaction lienee ymmärrettävistä syistä ollut markkinointiväelle kuin spitaalinen, sanavalmiin Smithin pistellessä täyslaidallisen niin kirkollisten kuin valtiollistenkin itsevaltiaiden suuntaan. Selkeästi erottuvaa päähenkilöä tarinassa ei ole, fokuksen luoviessa tapahtumasarjaan sotkeutuneiden lahkolaisten, viranomaisten ja tavisten piirissä. Ilmapiirin muuttuessa varsin tiuhaan on hankalaa sanoa selkeää alkua kauhu- ja toimintaosuuksille, gornahtavat perussäikyttelyt kun karistetaan hyvissä ajoin. Tuloksena on tiiviin juonen sijasta pikemminkin maalaileva, hahmovetoinen tapahtumakuvaus, jonka rankkuutta lisää sen ilmeiset viittaukset (angloamerikkalaisen) tosielämän tapahtumiin.

Elokuvan lahko, Five Points Trinity Church ammentaa selkeästi Daavidin oksan ja Westboron baptistikirkon tyyppisistä sulkeutuneista kulteista, osien summan ollessa sangen misantrooppista taipumattomuutta. On tosin hivenen jakomielistä, että samanaikaisesti avionrikkojia, miehimyksiä ja esiaviollisesti vaakamamboavia ollaan iskemässä päähän muullakin kuin Raamatulla, mutta itselle suodaan erivapauksia mm. neljännen käskyn ja esivallan kunnioituksen suhteen; toisaalta lahkolla on tiukat kriteerit tosikristitylle, toisaalta opeissa on ilmeisiä tulkintoja isosta kirjasta. Tässä Smith pääsee peruskysymyksen äärelle; voiko kiihkeinkään fundamentalisti irrottautua kokonaan ns. noutopöytäuskovaisuudesta, kun kirjoituskokoelman keskenään ristiriitaiset tekstit pakottavat asiaa pohdiskelevia tekemään ratkaisun suuntaan tai toiseen.

Westboron baptistikirkon kannattajathan eivät tällaisilla pohdiskeluilla päätänsä vaivanneet, vaan saapuivat filmin teatterikierrokselle infoamaan Smithille, että tämän kannattaa psyykata itsensä tulevia tulisen järven uimaharjoituksiaan varten – mihin ohjaaja reagoi kutsumalla muusansa tavaramerkkibanderolleineen kaikkineen katsomaan elokuvaa. Nämä eivät olleet järin otettuja aikaansaannoksesta, sen sijaan ohjaajan tapa kuvata sisäänpäin lämpiävää kulttia on saanut kiitosta WBC:n entisiltä jäseniltä.

Mikä on oikeastaan varsin ymmärrettävää, sillä Smith ei niinkään osoittele itse punomiaan olkiukkoja, vaan pyrkii hyvien ja pahojen ihmisten sijasta esittämään hyviä ja pahoja päätöksiä. Juuri tämä on ensimmäinen niistä kahdesta osatekijästä, minkä johdosta kauhuelokuvien arkityypit – ajattelemattomat teinit, hassahtaneet hihhulit ja tunaroivat maalaispoliisit – eivät juuri närästä katsomiskokemuksessa, näiden ollessa elokuvan rivakasta etenemisestä huolimattakin varsin moniulotteisia. Summakauhusta poiketen nuorisokaan ei ole tyhmää, vaikka tyhmyyksiä tekevätkin.

Toinen on kautta rantain onnistunut roolitus, jossa parhaina erottuvat (HBO:n Tremessä pariskuntana nähdyt) Melissa Leo ja John Goodman, ensimmäinen vakaumuksellisena ensimmäisen kiven nakkaajana ja jälkimmäinen maallisen komentoketjun vajavaisuutta ilmentävänä aselupa-agenttina. Huimimpaan suoritukseen yltää kumminkin Michael Parks lahkoa johtavana Abin Cooperina. Pastori on yhtäaikaisesti ehdoton, jyrkkä ja jossain määrin kaksinaismoralistinenkin, mutta ilmeisen varma oman maailmankatsomuksensa todenperäisyydestä. Nämä piirteet liitettynä karismaattisen saarnaajan dramaattiseen (muttei luonnenäyttelijän ansiosta ylinäyteltyyn) käytökseen luovat leppoisuudessaan karmaisevan kulttijohtajan. Melkein varttitunnin pituinen saarna ei olisi läheskään niin vaikuttava vihapuheen ja teatterimonologin risteytys, jollei siinä toimisi saumattomasti kuvakulmat, leikkaus, suspensio ja messuavat näyttelijät – ennen muuta harrasta rinkirunkkausta johtava, valiteltavan alihyödynnetty Parks. En pidä lainkaan mahdottomana, että Cooperista muodostuisi samanlainen aikakautensa uhkakuvien tiiviste, kuin mitä 1950-luvulla yleistymään alkaneista sarjamurhatapauksista ammentanut Norman Bates on nykyisin.

Sillä edellä mainitun mukaisesti Red Staten kauhupuoli ei muodostu niinkään hurmeesta (enimmän väkivallan keskittyessä iskevän karusti toteutettuun tulitaisteluun), vaan syyntakeisten ihmisten toisilleen jos jonkinlaisen auktoriteetin nimissä tekemästä julmuudesta – kaukaa ei joudu hakemaan tosielämän inspiraatioita, jos masentavuuskerrointa mielii maksimoida. Kun ihmismuurahaisten korttitaloromahdukset pelkästään kiihtyvät kaoottisen farssin päätökseen mentäessä, herää (ainakin tälle) katsojalla kysymys: kuka tätä sirkusta oikein johtaa?

Tutkimattomia ovat herran tiet, voisi joku kai vastata.

3/5

Imdb
Elonet
Wikipedia