torstai 11. heinäkuuta 2013

The Lords of Salem (2012)


Britannia, Kanada, Yhdysvallat

Reilut kolmesataa vuotta sittän massachusettsilaisessa Salemin kaupungissa käytiin Yhdysvaltojen historian viimeiset noitaoikeudenkäynnit, minkä seurauksena kaksikymmentä ihmistä päätyi narun jatkoksi. Tapaus on tuttu paitsi massahysteriasta tai Uuden Englannin historiasta, myöskin kauhusta kiinnostuneille – tunnetuin aiheesta ammentaja lienee Salem’s Lot, Stephen Kingin kirjoittama (1975) ja Tobe Hooperin minisarjaksi sovittama (1979) Bram Stoker –tribuutti. Ponnettomien Halloween-uudelleenlämmittelyjen jälkeen muutaman vuoden musapuolella huilannut Rob Zombie inspiroitui samaisesta aiheesta, lopputuloksena ohjaajan filmografiassa (hyvässä ja pahassa) ennennäkemätön the Lords of Salem.

Nykypäivän Salemiin sijoittuvan elokuvan keskiössä on roska-auteurin rouvan tulkitsema Heidi. Vanhoista pahoista tavoistaan toipuvan, suositun radioäänen elämä menee sijoiltaan, kun tämän studiolle kiikutetaan jonkinnäköistä folkin ja ambientin sikermää soittavan the Lords –yhtyeen sinkku. Renkutus tuntuu uppoavan ohjelman kuulijoihin, mutta juontajaa se lähinnä ahdistaa. Palatessaan töistä Heidi näkee liikettä vastikään tyhjentyneestä naapuriasunnosta, hipin vuokraemännän väittäessä sen päinvastoin käyvän kehnosti kaupaksi. Raittiina pysynyt Heidi alkaa saada outoja näkyjä, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän vainoissa poltettuun Margaret Morganin noitapiiriin.

Voi tietysti olla, että kun mielessä kummittelee Zombien varhaiset, roskaelokuvapastisseina onnistuneet House of 1000 Corpses (2003) ja the Devil’s Rejects (2005), sitä odottaisi miehellä olevan enemmän sanottavaa nykykauhun totunnaisuuksista. Mutta aika tylsäähän leffan alkupuoli on, arvoituksen ollessa (näin puolivillaisestikin) genren tästä päivästä kärryillä olevalle ennalta arvattava ja alussa annettujen vihjeiden ilmeisiä. Ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö Heidiä onnistuttaisi kuvaamaan inhimillisenä ja sympaattisena hahmona, tylsyydessään leppoisan arjen vaarantuessa taviksen käsityskyvyn ylittävien ilmiöiden takia.

Yllämainitusti on ohjaajalle ominainen roskaestetiikka varsin vähissä – sen sijaan häijy huumorintaju on säilynyt, sen näkyessä etenkin rehevän ja karskin välimaastossa pendelöivässä dialogissa. Piikkejä on heitetty niin astrologiaan uskoville New Age –hipeille, kirkonpolton parantavaan voimaan toivottaville bläkkäreille kuin takaperin soitetuista levyistä vihtahousun terveisiä metsästäville evankelisoijille – synopsis varmaan kelpaisi kauhudiggarien lisäksi Leo Mellerillekin (jossei lopputuloksessa pakanoitaisi, irstailtaisi tai oltaisi luontevasti alasti niin perkeleesti).

Vaikka Zombiella on silmää myös kulttinaamoille, on roolitus jäänyt tällä kertaa keskinkertaiseksi, mikä johtunee melkoisen trimmauksen leikkauspöydällä käyneen filmin lopullisesta kuosista; esimerkiksi Sid Haig ja Michael Berryman käyvät lopulta vain vilahtamassa. Jo etukäteen harmitti tieto, että Richard Lynchin viimeiseksi jäänyt osa jouduttiin kokonaan sivuuttamaan, B-tähden jo tuolloin huonosta terveydentilasta johtuen. Suurin riemunaihe on Meg Foster noitapiirin vimmattuna vetäjänä, pääosassa asiansa ajavan Sheri Moon Zombien jäädessä selkeästi tämän varjoon.

Vaikkei juoni oikein iskekään, on tunnelmaa rakennettu paikoin etevästi – halpojen säikyttelyjen sijasta painopiste on päällekäyvässä tunnelmassa, hallusinaatioiden otteen tiukentuessa todellisuudesta. Esimerkiksi otos riivatusta vinyylistä tai autiosta huoneesta olisi voitu taitamattomampien käsissä kämmätä tehokkaasti – oma osuutensa on oltava tietokonetehosteiden poissaolollaan loistamisella. Ennustukselliset näyt menneestä ja tulevasta toimivat niin kauan, kun ne kykenee jotenkin liittämään kertomukseen. Jossain vaiheessa kuitenkin aletaan heittää häränpyllyä, surrealismin viedessä liikaa tilaa tolkulliselta juonenkuljetukselta.

Ehkä ”tekotaiteellinen” voisi olla oikea sana kuvaamaan muumioituneita kaapuveikkoja, barokkisia kätkögrottoja tai hieromasauvaa hyväilevää Ghostin vokalistia. Muuten mielikuvituksellisuudessaan kuitenkin asiaankuuluvan oloisen kuvaston keskellä ne tuntuvat turhilta. En viitsisi ylimielisesti kuitata näitä irrallisia kuvajaisia vihjaamalla ohjaajan musiikkivideomenneisyyteen, kun elokuva muuten suuntaa kunnianhimoisimpaan motiiveihin – viittauksia* kun on Russelliin, Polanskiin, Argentoon, Greenawayhin, miksei Jodorokowskyyn ja Kubrickiinkin; ADHD:ta enemmän kyseessä lienee yliyrittäminen.

Nykykauhuna peruskauraa pätevämpi, joskaan ei täysin vapaa sen tavanomaisuuksista. Älyn sijasta tunteella vedettävä filmi, jonka surrealismin ymmärrän uppoavan johonkuhun toiseen itseäni paremmin.

2/5

Imdb
Wikipedia

*Alkujaan tarkoituksenani oli havainnollistaa kunkin vaikutteita parilla elokuvalla, mutta lopulta totesin sen tekevän kappaleesta karmaisevan pitkän. Päädyin evakuoimaan namedroppailun tänne (ylläluetellussa järjestyksessä): the Devils (1971); Inho (1965), Rosemaryn painajainen (1968); Suspiria (1977); the Baby of Macon (1993); the Holy Mountain (1973), Santa Sangre (1989); Hohto (1980). Nytkin tämä on kertakaikkisesti lukijan omasta elokuvatietämyksestä kumpuavan assosioinnin varassa. Tokkopa se kumminkaan estää nauttimasta (tai inhoamasta) Lords of Salemia.

5 kommenttia:

  1. Minä en ole pitänyt yhdestäkään Rob Zombien ohjaamasta elokuvasta ja toivoisinkin herran pysyttelevän musiikin puolella, sillä sieltä löytyy enemmänkin kuin paljon hyvää.
    Lords of Salem kiinnostaa eniten historiallisen merkityksensä vuoksi, joten tämä tulee varmasti sen vuoksi katsottua. Ja nuo mainitsemasi ohjaajaviittaukset kyllä nostattivat hieman innostusta, sillä kyllä joku Peter Greenaway minua aina enemmän kiinnostaa kuin Herschell Gordon Lewis ja sanon sen mitenkään vähättelemättä Lewisia, mutta hänen oppiensa pohjalta Zombie on tehnyt jo liikaakin elokuvaa. Samalla olen hieman pettynyt, että taasko tämä on jokin pastissi/kunnianosoitus? Missä se Zombien oma ääni oikein on?
    Salemin suurena miinuksena on myös Cheri Moon Zombie, joka ei mielestäni todellakaan ole hyvä näyttelijä ja on täten parhaimmillaan rooleissa joissa on tarkoituksena olla mahdollisimman sivussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse pidän Zombiena sangen omaperäisenä kauhun tekijänä - mikä ei tietenkään ole vielä paljon, kun genren nykyjamaa miettii. En kiistä, etteikö miehen filmografiaan mahtuisi hutaisujakin, mutta kyllähän tyylitaju pelastaa paljon.

      Pidän tuota Lewis-kommenttia vähän merkillisenä - periaatteessahan jokainen hurmeenheruttaja on ainakin jossain määrin velkaa goren kummisedälle. Tällä kertaa verikekkerit ovat tosin minimissä.

      Kuten tuossa jo totesin, pidin Lords of Salemia valtavirtakauhun tämänhetkisiä konventioita noudattavana pätkänä, ja onhan tämä ulkoasultaan myönnytys ohjaajan norminuhjuilulta sliipatumman PG13-lookin suuntaan.

      Greenaway tuli mieleen muutamassa sangen burleskissa kohtauksessa, jossa mennään limittäin akseleilla hedelmällisyys/kuolema, verhoilu/alastomuus, pyhä/profaani ynnä kauneus/rujous. Näitä yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta fokus on kumminkin Salemin noitamenoissa.

      Itse pidin ohjaajan rouvan osuutta aika keskinkertaisena, joskaan tämän ei hirveästi tarvitse eläytyä rennosti jutustelevana ja surrealististen kuvien keskellä patsastelevana Heidinä.

      Poista
    2. Piti katsoa mitä olin oikein Lewisista kommentoinut ja tarkentaakseni sitä mainitsen että, tarkoitukseni ei ollut mitenkään vähätellä Lewisin merkitystä kauhuelokuvalle. Kyse on vain siitä, että kun tehdään samassa lajityypissä elokuvaa, niin Lewisin kaltainen henkilö on liian helppo esikuva ja vaikka onkin kivaa, että häntäkin huomioidaan Zombien tekemien kunnianosoitusten kautta, niin toistuva viittaaminen siihen suuntaan alkaa ajan saatossa käydä pitkästyttäväksi. Ja juuri nimenomaan Zombie on toistuvasti viitannut elokuvissaan samoihin juuriin, jolloin hänen kaltaisensa ohjaajan tulisi pyrkiä hakemaan vaikutteitaan muualta, ettei vain jäisi yhden hitin ihmeeksi. Kun kuuntelen Zombien musiikkia, niin kuulen siellä kaikkea joka suunnasta, mutta hänen elokuvissaan hän on minun silmissäni tehnyt vain eräänlaista päivitettyä Lewisia. Tai oikeasti minullaa tulee kyllä Zombien elokuvista enemmän mieleen hänen tekevän Cravenin Hills Have Eyesin uudestaan ja uudestaan. Tällöin edes ajatus siitä, etä hän toisi uudessa elokuvassaan jotain Jodorowskya esiin, osoittaa hänen edes yrittävän irtautua normeistaan.
      Kuitenkin idea jostain Lewisille, taikka mainitsemalleni Cravenille tehdystä kunnianosoituskauhuelokuvasta ei kuulosta lähellekään yhtä kiinnostavalta kuin sanotaan vaikkapa Greenawaylle kunniaa tekevä kauhuelokuva. Etenkin kun sen tekee ohjaaja jolle kaksi edellistä mainittua eivät tunnu olevan vieraita, mutta viimeisin kenties.

      Poista
    3. Hitto, yksinkertaistetaan:

      Zombie tekee yhden Lewis-pastissin
      = hyvä idea

      Zombie tekee neljä Lewis-pastissia
      = ei hyvä idea




      Petri Nygård tekee dokaamisesta kertovan biisin
      = paska idea

      Alakerran naapuri soittaa Nygårdin biisiä
      = helvetin paska idea

      Poista