The Town That Dreaded Sundown (1976)

Verenpunainen auringonlasku; Kaupunki pelon vallassa; Kaupunki joka pelkäsi auringonlaskua
Yhdysvallat

Texasin ja Arkansasin rajalla sijaitsevassa, loogisesti Texarkanaksi nimetyssä taajamassa tapahtui keväällä 1946 murha-aalto, jossa yömyöhällä liikkunut hyökkääjä, ”Phantom Killer”, kävi ilmeisesti sattumanvaraisesti valikoituneiden ihmisten kimppuun. Viranomaisten yhdistettyä ensimmäiset iskut toisiinsa alkoivat poliisiautot partioida kaduilla yöaikaan ja pitäjän puodit tyhjentyä tuliaseista. Indie-elokuvantekijä Charles B. Pierce kiinnostui tapauksesta, palaten kauhuelokuvien pariin ensimmäistä kertaa sitten debyyttielokuvansa the Legend of Boggy Creek (1972).

Kyseisen isojalkahitin tyyli kummittelee varsin voimakkaasti Texarkanan murhia käsittelevässä the Town That Dreaded Sundownissa. Tapahtumat on esitetty puolidokumentaarisella otteella, elokuvan käynnistyessä kertojaäänen antamaan tilannekatsaukseen siitä aikakaudesta, jolle veriteot osuivat. Painopiste on poliisien tutkimustyössä ja murhamysteerissä, mitä katkovat ainoastaan tasaiseen tahtiin tulevat tappokohtaukset.

Bob Clarkin Mustan joulun (1974) ja John Carpenterin Halloweenin (1978) välissä valmistunut the Town That Dreaded Sundown onkin varsin selkeästi genren ääriviivat sisältävä slasher; tapahtumat käynnistyvät naamioituneen murhaajan saadessa ärsykkeen lähteä lahtaamaan populaa, elokuvan rytmin syntyessä vuorottelusta ongelman oireilun (luovuudessaan mieltä kiihottavien murhien) ja sen ratkaisemisen (murhaajan nappaamisen tai neutraloinnin) kesken.

Toisaalta elokuvassa on roimasti keskivertoslasheria enemmän yllätyksellisyyttä ja omaperäisyyttä, johtuen sen valmistumisesta ennen genren kulta-aikaa ja sen mukanaan tuomia kuvioita, jotka muodostuivat ylitarjonnan myötä pian suoranaisiksi kliseiksi. Tarinan protagonisteina ovat tappajan silmätikukseen ottaman nuorison sijasta yllämainitun mukaisesti tätä jahtaavat poliisit, tarina sijoittuu nykyajan (elokuvan tapauksessa siis 1976) sijasta lähimenneisyyteen eikä murhaaja ole ilmeisestä sinnikkyydestään tai mielenvikaisuudestaan huolimatta tyystin tuhoutumaton.

Elokuvan seuratessa pääpiirteittäin todellisia tapahtumia, selviää osa uhreista (ainakin johonkin pisteeseen asti) tappajan kynsistä. Toisaalta Pierce käyttää kekseliäästi hyväkseen väittämää elokuvan todenmukaisuudesta, ujuttamalla tarinaan outoja ja levottomia yksityiskohtia; tapahtumakuvausten sekaan ripotellut viittaukset mm. ihmissyönnistä, persoonallisuushäiriöistä ja trumpetista(!) ovat ensisilmäyksellä varsin absurdeja. Kun elokuva ei kuitenkaan pyri avaamaan näiden syitä, heitetään pallo vajaalla palapelillä varustetulle katsojalle. Riippuu kokonaan tämän mielikuvituksesta ja tarkkaavaisuudesta, kuinka voimakkaan vaikutuksen seikka häneen tekee.

Itse Phantom Killeristä on tehty yksinkertaisilla konsteilla sangen tehokkas uhkatekijä. Ajoittainen hyppääminen tämän näkökulmaan, innostuneen psykoseksuaalin (ei palindromi) äänekäs huohotus ja elokuvan arvaamaton ilmapiiri tekevät tyynylakanahuppunsa kanssa lähinnä Jason Voorheesin ensiesiintymisen mieleentuovasta hiipparista jossei ikimuistoisen, niin ainakin vakuuttavan ja uhkaavan slashervihulaisen. Oma osansa on tietenkin yllättävällä loppuratkaisulla.

Voisi vetää maton alta ja sanoa, että elokuvan tylsimmät kohtaukset liittyvät rikostutkintaan, mutta ettei yksikään niistä sisällä elokuvan koomista sivuhahmoa. Piercen itsensä tulkitsemasta, jäykkäniskaisuuttaan ja virkaintoisuuttaan koheltavasta apulaissheriffi Sparkplugista revitty huumori on tarkkaan rajattua ja sangen hillittyä. Näin hahmon läsnäolo toimii kevennyksenä paikoin houruisaksi yltyvälle psykopaattikuvaukselle ilman, että se tärvelisi tunnelmaa.

Esimerkkiluontoisesti: sheriffi hakee vapaaehtoisia murhaajan väijyttämiseen nuorison suosimalla kuherruspaikalla, mihin Sparkplug nohevana tietysti ilmoittautuu. Seuraava kohtaus alkaa kertojaäänen myhäillessä, että eipä apulaissheriffi tainnut aavistaa mihin lupautui, ohjaajan astellessa kuvaan olallaan pumppuhaulikko ja yllään leninki – virkavallan on määrä teeskennellä pariskuntia murhaajan houkuttelemiseksi. Asiaa ei ainakaan paranna Sparkplugin pariksi määrätyn, vahatuilla viiksillä ja riettaalla katseella varustetun Pierce-vakionäyttelijä Jimmy Clemin puolivakava lähentely. Vitsi on samanaikaisesti hyvin farssimainen, mutta esitetty niin arkisena asiana, ettei se tunnu väkinäiseltä.

Pätevä dokudraamaindie, jossa faktaa ja fiktiota yhdistellään sujuvasti. Slasherinä selkeästi keskivertoa parempi. Kerronnan laahaus muutamassa kohtauksessa häiritsee, mutta kokonaisuutena pysyy pinnalla. Tunnelma sangen koukuttava loppua myöten.

3,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia