Blood on Satan's Claw (1971)

Paholaisen nahka; Paholaisen kynsi; Satan's Skin; the Devil's Touch; Satan's Claw
Iso-Britannia

1600-luvulle sijoittuvassa kertomuksessa renki tulee kesken kyntötöiden havainneeksi peltoon hautautuneena ihmisen ja vähämielisemmän eläimen sekasikiöltä näyttävän ruhon. Maaseudulla lomaileva tuomari hälytetään selvittelemään asiaa, mutta kun jäännöksiä ei enää tämän saapuessa löydy, tulee oikeudenpalvelija kuitanneeksi tapauksen vanhanaikaisena taikauskona. Kun sitten kuitenkin täkäläiset alkavat kiinnostua menneen maailman pakanamenoista, nuoriso villiintyä ja aggressiivisia tai suorastaan itsetuhoisia houretiloja aiheuttava kulkutauti leviämään, joutuu lontoolaisvirkamies pohtimaan kantaansa uudestaan. Herää epäilys, että kylän välskäriltä lainatussa vanhassa kirjassa piilevät varoitukset hiljalleen lihaksi ja vereksi tulevasta persoonallisesta pahasta eivät ehkä olisikaan täysin tuulesta temmattuja…

Blood on Satan’s Claw lienee mestarillisen Witchfinder Generalin (1968) ohella Hammerin menestyksen vanavedessä brittikauhua tehtailleen Tigonin tunnetuimpia elokuvia. Siihen nähden, miten päräyttävästä pirunmanaamisesta on kyse, olivat tuotannon ensiaskeleet melkoista sukkulointia – liukuhihnalla halpiksia suoltanut tuotantoyhtiö oli ehtinyt ostaa studioaikaa seuraavaa produktiota varten ilman, että juonta olisi ollut valmiina. Käsikirjoittaja Robert Wynne-Simmons teki kiireessä hahmotelmat kylästä, jonka lapsiin iskisi riivaaja, omavaltaiseksi heittäytyvästä kädestä ja pahojen henkien kanssa kamppailevasta tuomarista – alkujaan suunnitelmissa oli siis tehdä episodielokuva.

Ohjaaja Piers Haggard kuitenkin ehdotti, että ideoista muokattaisiin yksi kokonainen tarina, minkä johdosta lopputuloksen juoni on omaperäisempi, kuin mitä antologiassa todennäköisesti oltaisiin saatu irti. Blood on Satan’s Clawin vahvuuksista yksi kun on sen persoonallinen tarina. Palat loksahtelevat pikku hiljaa paikalleen, mutta ne käsittääkseen on antauduttava kauhukuville, jotka ovat selvinneet ajan hampaasta pääasiassa hyvin. Kun ullakolle majoitettu nuorikko viettää (epäpornolla tavalla) rauhattoman yön, kun riivattu lojuu sidottuna vangitsijansa nylkypuukon alla tai kun palvojat ylistävät verenhimoista jumalaansa rituaalimurhalla, en voi väittää etteikö tunnelma olisi välittynyt kotikatsomonkin puolelle.

Tässä merkittävää on tapahtumien todentuntuisuus. Ensinnäkin tekijöillä on vaatimattomista resursseista huolimatta ollut silmää kuvatun aikakauden yksityiskohdille – kuten rahvaan hautaaminen säästösyistä pelkässä säkissä – ja lavasteiden ajaessa asiansa on ote melkeinpä dokumentaarinen. Toisekseen henkilöhahmoissa on inhimillisiä tunteita, yksinkertaisen hyvän ja pahan ollessa taka-alalla. Erehtyminen on tasavertaisena tekijänä varsinaisen pahuuden kanssa. Porukan tolkuimmastta päästä oleva kappalainenkin joutuu asiansa osaavan vihtahousun kiusaamaksi tavalla, jossa hiljalleen etenevä murtuminen omien himojensa kautta on varsin vakuuttavaa – mihin toki vaikuttaa (Dr. Who –faneille tutun) Anthony Ainleyn uskottava suoritus.

Paholaisteemastaan huolimatta eivät tekijät siis ole pahemmin moralisoimassa. Sen sijaan kylmää kyytiä saavat järjestäytyneen uskonnon vallankäyttömekanismien alistavat mutta ontot säännöt. Kylän nuorison heräävät halut kokevat valtaa pitävän kirkon paikallisen edustuksen suunnalta pääasiassa tukahduttamista, jolloin nämä halut kääntävät katseensa lihallisuuteen mutkattomammin (mutta toisaalta äärimmäisemmin) suhtautuvan pedon puoleen.

Kun herkässä iässä oleva nuoriso sitten alkaa pikku hiljaa radikalisoitua (ja vaikka elokuvan uhkatekijänä toimiikin saatanallinen mahti), ei ratkaisuksi esitetä tarinan tapahtuma-aikaan suosiossa olleita noitavainoja; kun sielunvihollisen kanssa vehkeilystä epäilty tyttö viskataan jokeen, tulee renki huomauttaneeksi lynkkausporukalle, että jollei uhri nouse jordaanista pinnalle, ollaan syyllistytty murhaan – väkijoukko hajaantuu sen suuremmitta pelastusoperaatioitta. Tuomarikin asennoituu piruntorjuntatouhuun jonkinlaisena insinööritehtävänä, jossa tärkeää on oikeiden valmisteluiden tekeminen tunnekuohun vallassa teutaroinnin sijaan.

Itse paholainen tekee valkokankaalla vain suppean, mutta toisaalta sitäkin kuumottavamman esiintymisen. Lyhyinä väläyksinä ja enimmäkseen varjoissa näyttäytyvä hahmo jää varsin epämääräiseksi, kummittelemaan katsojan alitajuntaan. Tämä yhdistettynä Perkeleen selkäpiitä karmivaan urinaan (wwwwweaaarrrr… mmmmmyyy… sssssssskinnnnn…) luo vaikutelman olennosta, joka on elokuvan todellisuudessa toisaalta varsin todellinen, toisaalta filmin loputtuakin täysi mysteeri. Lovecraft olisi varmaan ylpeä.

Noitavainojen ja tapahtuma-ajan lisäksi Blood on Satan’s Claw’n yhtäläisyyksiin Witchfinder Generalin kanssa lukeutuu tapa, jolla Englannin maalaismaisemaa kuvataan – Dick Bush tallentaa ympäristöä antaumuksella, joka tekee sen villille kauneudelle oikeutta. Studio-otoksissa miehen vimmaisuudella on suuri merkitys tunnelman luomisessa, hyvänä esimerkkinä kohtaus, jossa maatalon nuori isäntä ei enää täysin vastaa kropastaan. Tämä yhdistettynä Marc Wilkinsonin folk-henkiseen, häröhköön sävellykseen aikaansaa atmosfäärin, jota on hankala jäljitellä.

Yllämainitun Ainleyn sivuosan ohella on vasta 17-vuotias, hienoista kulttimainetta nykyäänkin nauttiva Linda Hayden vakuuttava pakanamenoja ohjaavana, vallasta huumaantuneena Angel Blakena, joka uhmaa elokuvassa paitsi kristillistä hierarkiaa, myös Britannian sensuuriviranomaisia – verta ei kovinkaan paljon roisku, sen sijaan alastomuutta oli ilmestymisaikaan nähden varsin vuolaasti. Luonnenäyttelijä Patrick Wymarkin suoritus tuomarina ei ole huono, joskin hahmo on tuon ajan brittikauhulle tyypillinen yliluonnollisille voimille hanttiin paneva jäykistelevä auktoriteetti.

Tunnelmallinen kulttiteos. Lapsinäyttelijöiden murretta olen kuullut tökerönä pidettävän, joskaan oma korvani ei ole kyllin harjaantunut jotta voisin ottaa kantaa (tai kokea katsomiskokemukseni vesittyneen). Muistuttaa (yllämainitusti Witchfinder Generalin ohella myös) jonkin verran pari vuotta myöhemmin ilmestynyttä Wicker Mania (1973), joskin on sitä hivenen suorasukaisempi (tai eksploitatiivisempi).

4,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia