sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Fu Manchun naamio (1932)


The Mask of Fu Manchu
Yhdysvallat

Kevyesti verhottua sadomasokistista erotiikkaa. Sekä fyysisenä että henkisenä kidutuksena toimivia irtoraajoja. Kuolemanloukkuja, joiden rinnalla Jigsawkin punastelisi. Vielä sokerina pohjalla niin yliampuvan rasistinen sanoma, että se onnistui herättämään närää jo 30-luvun asenneilmapiirissä. Jos paksusankaisten lasien läpi maailmaa havainnoivan yksilön ironiset viikset eivät ala värähtelemään Fu Manchun naamion äärellä, on katsoja luultavasti jo liian turtunut elokuvataiteen ajoittaisesta mielettömyydestä riemastuakseen ylipäätään enää mistään. Monenmoiset selkkaukset ja kiellot olemassaolonsa aikana kohdannut kauhuseikkailu on nimittäin siinä määrin pullollaan (myönteisellä tavalla) ajan kaluamaa hourua, että sen lievästi hassahtanut juoni, tönköt näyttelijäsuoritukset ja alussa mainitut, räikeät rahastuskeinot muuttuvat myönteisiksi ominaisuuksiksi.

Brittiläisen Sax Rohmerin luomasta pulp-ikoni Fu Manchusta kertovien jatkotarinoiden pohjalta koostetussa tarinassa brittiläinen arkeologiryhmä löytää Mongoliasta Tshingis-kaanin haudan, jossa sotapäällikön itsensä lisäksi lepäävät tämän valtaa symboloineet miekka ja naamio. Fu Manchu uskoo kykenevänsä näiden arvoesineiden varassa kokoamaan Aasian kansat alaisuuteensa ja lähettämään valkoiset koirat kalseaan kristilliseen taivaaseensa. Voi tietysti kysyä, kuinka paljon tällaisen panaasialaisen sotajoukon muodostamiseen vaikuttaisivat vasallivaltioiden perimätieto kaanivainaan hallintokaudesta, jotka valloitettaville merkitsivät lähinnä kansanmurhia ja ryöstöretkiä.

Fu Manchun naamion käsikirjoitus läpikävi useita muutoksia, viimeisimpien tapahtuessa kuvauspäivien jo kuluessa. Tämä näkyy alkutilanteen jälkeen käynnistyvästä poukkoilusta, jossa asioita tapahtuu melko summittaisessa järjestyksessä. Keskiössä on osapuolten kamppailu kaanin tykötarpeistosta, ja ohuehkoa juonta on tilkitty visuaalisella näyttävyydellä; miljöiden lavasteissa nähty vaiva maksaa vaivattomasti itsensä takaisin, ja kun tapahtumien rytmi on varsin hektinen, niiden tarjoilu on suorastaan tuhlailevaa. Yleisöön kohdistettuna syöttinä aikoinaan toimineet ansat ja kidutusvälineet ovat näyttäviä, joskin hitaasti lähestyvät piikkiseinät ja ansaluukuissa lymyilevät matelijat ovatkin muodostuneet vajaan 80 vuoden aikana tyylilajin vakiokuvastoksi.

Toisin kuin Fu Manchun naamion jälkeläisten rainojen kohdalla, on tämänkertaisella elokuvalla täydet perusteet jättää uhrit ilman vartiointia, jotta nämä voisivat rauhassa suunnitella ja toteuttaa pakenemisensa. Antisankari on nimittäin luonnehdittu sen sortin sadistiseksi mutta kiireiseksi pirulaiseksi, että tälle tuntuu luontevalta jättää uhrit kärvistelemään pitkitetyiksi ajoiksi. Haparoivasta juonesta johtuen henkilöihin ei ehditä paneutua niin paljoa, että kovinkaan kummoista kehitystä ehtisi kumpuamaan. Tästä johtuen ne koostuvat pääasiassa teoista, jotka Fu Manchun tapauksessa ovat aktiivisia, sankarikaartin tapauksessa niihin nähden reaktiivisia eli näin ollen tylsempiä.

Lisäksi umpijuustoisan dialogin mehevimmät palat on siunattu omassa pahuudessaan piehtaroivalle tohtorille (kaikki alat), ja kokonaisuuden kruunaa (ensimmäisen kauhuelokuvien puheroolinsa tekevä) Boris Karloff, anglismilla ilmaisten ”järsiessään skenaariota”. Villisti maskeerattu Karloff artikuloi, elehtii ja ilmehtii niin harkitun viheliäisesti, että tunnelma sähköistyy aina painopisteen vaihtuessa maailmanherruudesta haaveilevaan pahikseen. Paljon ei jää jälkeen Myrna Loyn tempaisu kidutuskohtauksissa suorastaan kiimaisena näyttäytyvänä tohtorin tyttärenä. Perimätiedon mukaan molemmat näyttelijät pitivät elokuvan käsikirjoitusta naurettavana, mikä on saattanut vaikuttaa osasuoritusten lopulliseen muotoutumiseen. Mutta kuten tuon ajan kauhuelokuville oli yleisesti ominaista, on tässäkin tapauksessa hirviössä enemmän särmää kuin hyviksissä, sankaripariskunnan ollessa kerrassaan tuskallisia pökkelöitä.

Syytökset Fu Manchun aasialaisvihamielisyydestä ovat vanhempaa perua kuin itse elokuva, mutta raina on väittämistä ainakin erinomainen esimerkki. Tohtori suhtautuu länsimaalaisiin alleviivatun nuivasti, punoo naapurikansojen kanssa salaliittoa näitä vastaan ja käyttää tuohon aikaan Kaukoitään liitettyjä aihioita lähinnä valkonaamojen tuhoamiseen. Toisaalta miekkosen menetelmissä on yhteys sekä kiinalaiseen perimätietoon että futuristiseen teknologiaan, mikä mielestäni ilmenee parhaiten kohtauksessa, jossa keitellään hypnotisoivaa myrkkyä, jolloin aasialaisiin kulttuureihin yhdistetty traditionalismin arvostaminen valjastetaan (tai on aina ollut olemassa) yellow perilin maailmanvalloitussuunnitelmia varten. Loppukohtauksessa koomisen kevennyksen tarjoava sivuosakonkari Willie Fong havainnollistaa sankareille harmittoman aasialaisen – kouluttamattoman, nöyränä ja kunnianhimottoman. Näiden ominaisuuksien johdosta brittiläinen aatelinen onnittelee häntä.

Juuri tämän kömpelön viestinsä tähden elokuvan rasistisuutta on mahdotonta ottaa todesta. Sanoman propagandistisuus on linjassa elokuvan muun camp-hengen kanssa, tehden siitä oikeastaan uniikin juuri provokatiivisuutensa tähden – ja tavallaan se käärii täpärät ansat, kuolemansäteet ja maailmanvalloitussuunnitelmat –  jossei eheäksi kokonaisuudeksi – ainakin nautittavaksi mytyksi. Suositellaan Universalin vanhoista kauhuelokuvista ja/tai b-luokan seikkailuscifistä diggaaville, tosikoiden kannattaa tämä kiertää.

Then conquer and breed… kill the white man… and take his women!

Jos kellään tätä lukevalla sattuu olemaan tietoa elokuvan vuorosanojen käytöstä musiikkikappaleen tai muun ääniteoksen ilmapiiriä elävöittävänä samplayksena, olisin ikikiitollinen tiedon jakamisesta.

4 kommenttia:

  1. No tämähän kiinnostaa meikää heti kättelyssä kun Karloff on kerran mukana....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Boriksen osasuorituksessa lepää mielestäni iso osa leffan viehätyksestä. Pidä vaan varasi, ettet saa käsiisi raakuuksista/vihapuheista/muusta ruokottomuudesta puhdistettua versiota ;)

      Poista
    2. Jaahas, että semmoinenkin versio on sitten liikenteessä. Täytyypä olla sitten tarkkana kuin porkkana... :D

      Poista
    3. Ymmärtääkseni nuo koskee lähinnä devaria vanhempia formaatteja (+jotain bootlegejä tietty). Itselläni leffa on Hollywood Legends of Horror Collection -boksilla, jossa on aika selvä ero kuvan- ja äänenlaadussa arkistosta löytyneen matskun ja moraalinvartijoiden hyväksymän sisällön välillä.

      Poista