Bodom (2016)

Lake Bodom
Suomi

Keilaniemen pääkonttorikeskus, Otaniemen teknologiakampus, (ehkä vielä joskus mahdollisesti valmiiksi tuleva) Länsimetro. Siinä missä nämä luovat Espoosta kuvaa kasvavana, modernina kaupunkina, löytyy lähistöltä vielä metsäisiä ja peltoisia paikkojakin muistuttamaan Helsingin kehyskunnan verraten vähän aikaa sitten käynnistyneestä kaupungistumisesta. Neljä nuorta (tai kolme nuorta ja yksi nuorekas kaksvitonen, miten sen nyt ottaa) lähtevät telttailemaan juuri Pohjois-Espoon metsikköön, kohteenaan niin Aleksi Laihoa, professori Jorma Paloa kuin Angry Birds –tuotekehittelijöitäkin inspiroinut Bodominjärvi. Leirinuotiolla tulee puheeksi myös vuoden 1960 murhatapaus, ja kuten kummitusjuttuun kuuluu, ei veriteon syyllistä ole koskaan tavoitettu. Vaan alkaisiko juuri näille retkeilijöille totuus kirkastumaan siinä missä ilta hämärtymään?

Kolmannessa kokopitkässään ohjaaja Taneli Mustonen tekee entreen meillä harvinaiseen, mutta viime vuosina vilkastuneeseen kauhugenreen. Tarkalleen ottaen liikutaan teinislashereiden vesillä, missä ei (harrastajapiirien ulkopuolella) olla kalasteltukaan kuin elokuva-arvoja lähinnä kalkkunapuolella omaavissa Salkkarit-johdannaisissa. SM-tasolla riman ei voi siis sanoa olevan järin korkealla. Alagenrenä slasherin juonikaari on noin karkeasti yleistäen aika jäykkä, minkä Mustonen ja tuottaja Aleksi Hyvärinen tuntuvat käsikirjoitusvaiheessa tiedostaneen.

Alku lupaileekin tavanomaista standarditeinitappajaisia. Kliseiset henkilöhahmot käydään läpi (tosin armeliaan rivakasti), minkä jälkeen karautetaan luonnon helmaan. Ja siinä vaiheessa, kun elokuva sananmukaisesti menee metsään, alkaa ilmapiiri sähköistymään: Suomen suven hidas mutta vääjäämätön auringonlasku, jylhän korven mykkä arvaamattomuus ja puheissa vilahtavat viittaukset vuoden 1960 helluntaipäivän veritekoihin – syntyy pahaenteisyyttä, jota edes ne pari pakollista, banaalia kovalla äänellä säikyttelyä eivät onnistu kunnolla tärvelemään.

Ja toisaalta korvessa tapahtuva painopisteen muutos henkilödraamasta ympäristön ennustamattomuuteen paikkaa filmin suurinta puutetta (ja samalla genren alalajin helmasyntiä), pahvinohuita henkilöhahmoja. Näillä on varsin vähän varaa kasvaa tai tunnekirjoa esiteltävänään, minkä puolesta pääosittajien pääasiallinen märkäkorvaisuuskaan ei erityisemmin katselukokemusta haittaa – eniten tarttumapintaa roolihahmossa on Mimosa Willamolla, ja tämä hyödyntääkin tilaisuuden varsin taitavasti. Kaiken kaikkiaan kerronta on vahvimmillaan kuljettaessaan juonta tekojen eikä niinkään puheen kautta. Muutamassa kohdassa hahmojen toiminnan hölmöys on siinä rajalla, laskisiko torspoilun johtuvan käsikirjoituksen aukkoisuudesta vai roolihahmojen keskenkasvuisuudesta johtuvaksi epäjohdonmukaisuudesta.¹

Otoksissa on muutama ennalta-arvattavuus, mutta noin kaiken kaikkiaan on kuvavirrassa – varsinkin pöpelikköön sijoittuvissa kamera-ajoissa – pätevä meno, jota onnistunut valaistus parantaa – tältä osin on elokuvan ote naturalistisimmillaan punertavine, pitkiä varjoja luovine auringonlaskuineen ja kylmänsinisine kuunkajoineen. Noin muuten meno luisuu pikku hiljaa poispäin realismista, meiningin ilkeyden ja nyrjähtäneisyyden yltyessä. Peruspuukkohippa alkaa saamaan valveunimaisempia piirteitä, joiden potkua rokottaa jonkin verran loppupuolen hetkittäinen laahaavuus.²

Kaiken kaikkiaan Bodom oli kivuttomampi kuin mitä osasi odottaa. Teknisesti pätkä oli terävä, jännitys rakentui pikemminkin pahaenteisyydelle kuin väkivallalla (tai nimessäkin vilkkuvalla tositapahtumalla( mässäilylle. Juoni oli sitten ristiriitaisempi sekoitus kekseliäisyyttä ja tavanomaisuutta. Ajantappona toimiva, muttei täysin tavanomaisuuksista irrottautuva teinislasher.³

2/5

Imdb
Bodom
Wikipedia

¹(SPOILERI) Mitä helvetin järkeä niistä nakukuvistakaan oli pysähtyä jauhamaan siinä vaiheessa, kun se puukkojamppa on kintereillä.

²(SPOILERI) Se romuralli metsätiellä tulee ensimmäisenä mieleen.

³(AIHEEN VIERESTÄ) Esimerkiksi Kalle Kinnunen kehui Bodomia pioneerityönä sellaisessa tyylilajissa (tai tarkalleen sen yhdessä suuntauksessa), jota meillä edellä mainitun mukaisesti ei olla aiemmin juuri yritetty. Ovathan jotkut kriitikot ehtineet jo ilmaisemaan oman asiantuntemuksensa ohuuden, varsin selkeän irtioton sekä tositapahtumista että todellisuudesta ottavaa elokuvaa kun on jo moitittu mm. Suomi-kuvan paskomisesta ja hautakummuilla tanssimisesta – siis samansuuntaisia syytöksiä, joita esimerkiksi Tobe Hooperille ladeltiin jo vuonna 1974. On tämäkin jälkeenjääneisyys tietysti kehitystä meikäläisessä kulttuurikeskustelussa, kun paluuta elokuvien täyskieltoihin ja aikuissensuuriin ei olla vaadittu.