Vengeance of the Zombies (1973)

Zombien verikosto; La rebelión de las muertas; Revolt of the Dead Ones; The Rebellion of the Dead Women; Zombi 9; Walk of the Dead
Espanja

Pyreneiden susimies Paul Naschy iskee! Tämänkertainen pläjäys käynnistyy, kun lontoolaisen Irvine Emingin (pikemminkin mallina kuin näyttelijänä tunnettu Romy) kotiin murtaudutaan ja tummanpuhuva tunkeutuja (Paul Naschy giallokamppeissa) surmaa naikkosen isän ja hovimestarin, apunaan liuta kalmankalpeita syöjättäriä. Irvinen surutyötä varjostavat öiset kauhukuvat, joissa vierailee itse vanha kehno (Paul Naschy pukinsarvilla). Hakiessaan hengellisestä maailmasta helpotusta Irvine tapaa intialaisguru Krishnan (Paul Naschy turbaanilla), jota itseään varjostaa haljun velivainaan muisto (Paul Naschy puuronaamarimaskeerauksella). Koska neidillä ja Paul Naschylla eikun anteeksi gurulla vaikuttaisi olevan leffan poliiseja enemmän muroja kulhossa, näillä herää epäilys, voisiko Ervinen perhetragedia linkittyä tasan samalla tavalla ja vieläpä lähistöllä tapahtuneisiin henkirikoksiin.

Argentiinalaissyntyisen Leon Klimovskyn ohjaama Vengenace of the Zombies on paitsi pitkälti Naschyn miehittämä, myös monitoimimiehen käsikirjoittama. Juonellisesti pätkä on vielä synopsiksessa kuvattuakin huuruisempi seos sarjamurhaa, idän mystiikkaa, satanismia, hallusinaatioita, voodoota, käveleviä kalmoja, haudanryöstöjä, ihmisuhreja, demoneita ja jazzia. Juoni vuorottelee Ervinen ja giallo-Naschyn tekemisten välillä, toteutuksen ollessa kummallakin rintamalla kerrassaan kökköä: murhaajan kohteet ilmaantuvat täysin selittämättömästi elokuvaan, puuhaavat kaikkea epäoleellista ja päästävät lopuksi kylmän pierun; vaikka elokuvan loppu koittaakin oikeuttaa uhrien läsnäolon, jäävät kohtaukset irrallisiksi. Toisaalta salamyhkäisellä sadetakkimiehellä itsellään on touhuissaan iso vaihde silmässä: sen lisäksi että vastaa Vengeancen splatterpuolesta, tältä riittää aikaa vahanukkeriittien suorittamiseen ja haamujen kanssa hengailuun. Käsikirjoittajahan on väittänyt (ihan huoliteltujen näköisten) rituaalien olleen niin autenttisia, että salaisia viestejä elokuvasta onkinut saatananpalvojaporukka kävi pyytämässä Naschya ylipapikseen.

Miehen vaatimattomuuden tuntien voi väitteessä olla reilusti ilmaa. Vähän kuten juonessakin, sillä paitsi ison kuvan kannalta turhia kohtauksia, on sen dialogissakin iso siivu melko tarpeetonta selittelyä; kun esimerkiksi miehelleen uskoton rouva saapuu päiväkahveille, tämä selostaa ukkonsa valvovan silmän alta livahtamisensa tarkkuudella, josta puuttuu enää diasulkeiset. Naschy on joskus maininnut Klimovskyn mieliohjaajakseen, ehkä siksi, että elokuvaan suurella innolla mutta vaatimattomammilla taidoilla suhtautuneelle ohjaajalle oli pääasia, kunhan filmiä ylipäätään tehtiin. Valppaampi henkilöohjaus olisi voinut helpottaa puhuviksi päiksi sortuvia rooleja, nyt muille näyttelijöille jää lähinnä selostajan osa, suoritusten vaihdellessa zombimaisista (oli se sitten tarpeen eli ei) ainoastaan puiseviin, siinä missä Naschy itse vaihtaa porrastetusti maanisuuttaan hahmosta toiseen loikatessaan.

Toisaalta tarina on harhapolkuineen ja –laukauksineenkin niin mielikuvituksellinen, että pätkä jaksaa pitää otteessaan. Vengenace ei tyydy pelkästään ratsastamaan tuohon aikaan pinnalla olleilla Night of the Living Deadilla (1968, tai uutta zombikuvaa tuottoisasti espanjalaisemmaksi lokalisoineella Tombs of the Blind Deadilla, 1972) ja giallo-genrellä (vaikka ideana selvästi onkin ollut tarjota yleisölle samalla lipulla sekä zombeja että saapasmaan sadetakkilahtareita). Naschyn tuotannossa kauhu käsitetään suorastaan jääräpäisen klassisesti, ja kurotellessa goottilaiskuvastoon näyttäytyvät zombit nimenomaan haitilaisessa muodossaan – tahdottomina, epäkuolleina orjina.

Vanhakantaisuudelle oli vielä tuohon aikaan populaarikulttuurissa tilaa, kun romerolaisten kannibaalikalmojen yksinvalta oli vasta muotoutumassa. Filmin giallopuoliskoonkin tuo persoonallisuutta juuri voodoo-aspekti, vaikka noin muuten se valaisuineen ja viistoine kuvakulmineen onkin vuolaasti velkaa esimerkiksi Bavalle ja Argentolle. Pontevasta nimestään huolimatta mitään zombien joukkojuhlaa ei ole luvassa, vaan murhaaja tyytyy nostattamaan kourallisen läpikuultavissa lakanoissa laahustavia mimmejä – zombitarten habitus tuokin mieleen pikemminkin naisvampyyrien lauman kuin haitilaisen kausityöläiskummajaisen. Ei sillä, mikäs näitä tuijotellessa.

Vengeancen goreen meikäläisellä jäi vähän kahtalainen asennoituminen – toisaalta sitä on askarreltu melko ahkerasti (kirves iskeytyy otsaan, pää roikkuu kaulassa ohuen suikaleen varassa, pukinsarvikahvallinen kalkki täytetään viiltämällä kurkku auki), mutta toteutus on parissa kohtaa pahanpäiväisesti hutiloitua (se limutölkkisurma on varmaan näistä tunnetuin). Kaiken kaikkiaan tällä saralla jäädään kumminkin plussalle. Sen sijaan maskeeraukset ovat kautta rantain toimivia, tylsähköjen vitivalkoisten zombien ohella nähdään esimerkiksi onnistuneita palovammaproppeja ja (tämä osaltaan myös näyttelijänsä ansiosta) vihtahousun vierailu karmaisevassa kellarissa, joka voisi toimia vakavammassakin tekeleessä.

Kuumeisuudessaan kohtaus on kuin vieraasta kelasta, aidosti pahaa unta muistuttava mustan valon pilkahdus. Edes viisunikkari Juan Carlos Calderónin omituinen sävellys ei saa tunnelmaa tärvättyä, enkä kyllä ennen ole nähnytkään mustaa messua säestettävän bebopilla. Pääasiassa musat ovat loungea ja jazzia, ja jollei pätkää muutenkin olisi vaikea ottaa tosissaan, voisi niiden väittää pilaavan tunnelman. Nyt varsinkin loppubiisi nostaa suupieliä pelkästään ylöspäin.

Siinä missä veri virtaa estottomasti, on leffan muu lihallisuus varsin hillittyä. Francon hallinto suosi (Hollywood-tyyliin) elokuvissa kuvattavan ennemmin elämän loppumista kuin sen alkamiseen johtavaa toimintaa, minkä vuoksi Vengeancen kaltaisista halpiksista kuvattiin yleensä sisämarkkinoille häveliäämpi, vientiin raisumpi variaatio (kaksinaismoralismin räikeimpänä osoituksena lienee autenttinen kanan kaulan katkaisu mustassa messussa, mistä sanomista ei tiettävästi tullut). Vengeancessa sensuuriviranomaisen moraalia on koeteltu nykynäkökulmasta varsin kesysti ainoastaan muutamalla maitorauhasella, mutta lienee sanomattakin selvää, kummassa versiossa tuotoksen eksploitaatiotunnelma pääsee paremmin oikeuksiinsa.

Puutteineenkin Vengeance of the Zombies on omalla kohdalla piristävintä B-teatteria vähään aikaan. Pöljää juonta ei sen sillisalaattimaisen luovuuden vuoksi voi täysin inhota. Kun voodoo-kulttia johtava satanistinen giallomurhaaja palvoo Kalia päämääränään kolonialismin aikaisten vääryyksien kosto, toisaalta ikuisen elämän saavuttaminen, toisaalta maailman valtius, ei voi kuin riemuita tästä melodramaattisesta mielettömyydestä. Paul Naschy on sittemmin paljastanut kynäilleensä leffan hasapäissään, eikä näyttö varsinaisesti puhu tätä vastaan.

Ei tule sekoittaa toiseen samana vuonna ilmestyneeseen Naschy-tuotantoon Horror Rises from the Tomb, jota on jostain syystä aikoinaan levitetty meillä päin samalla nimellä Zombien verikosto (vaikkei siinä niitä edes nähdä sitä vähääkään mitä tässä).

3,5/5

Imdb
Wikipedia