Gohatto (1999)

Kiitos jo kolmannen kerran …noirille kuvituksen järjestämisestä. Ruodittavan filkan jo vanhastaan tuntevat (tai muuten spoilereita kammoksumattomat) voivat käydä lukemassa hänen arvionsa TÄÄLTÄ. Kaveri KIRJOITTAA ja PIIRTÄÄ muutenkin.

Tabu; Nagisa Oshiman Tabu; Taboo
Japani

1800-Luvun puolivälin Japani. Viimeiset vuosisadat maata hallinnut Tokugawa-shogunaatti alkaa menettää otettaan, kun rahvas mellakoi pataluhaksi tuomitsemansa dynastian etupihalla ja keulakuvaksi tarkoitettu keisarinplanttukin osoittaa liikaa omapäisyyttä. Shogunia ja pääkaupunki Edoa suojelemaan perustetaan erityinen miliisiyksikkö Shinsengumi, johon ensimmäistä kertaa sotilashallinnon aikana kelpuutetaan myös samurailuokan ulkopuolelta porukkaa, kunhan miekka vaan pysyy kädessä. Elokuvan alkuun sijoittuvassa ankarassa pääsykokeessa poliisivoimien ykköstykki Okita Soji karsii pois akanat, jättäen jäljelle vain kaksi jyvää: vähäpätöisen samuraisuvun vesan Hyozo Tashiron ja varakkaan kauppiaan pojan Kano Sozaburon. Apulaispäällikkö Hijikata Toshizo on aistivinaan kaksikon välillä jännitettä, josta voisi vastaisuudessa olla haittaa kurinalaiseksi eliittijoukoksi suunnitellun ryhmän koheesiolle. Ylimmäinen sapelinkalistelija Kondo Isami suhtautuu kakkosmiehensä¹ epäilyksiin yliolkaisesti, ja lähteekin juuri passelisti maakuntamatkalle kun alaisia alkaa kuolla epämääräisissä olosuhteissa.

Simpanssiromanssielokuvansa⁴ Max, Mon Amour (1986) jälkeen pitkän tauon elokuvaamisesta pitäneen Nagisa Oshiman paluuteos Gohatto (meikäläisittäin vanha esitysnimi Tabu tai Nagisa Oshiman tabu) jäi samalla herran viimeiseksi – rahoitusvaikeuksien ja ohjaajan sairastelun vuoksi kunnianhimoinen Hollywood Zen jäi suunnitteluvaiheeseen, ja Oshima päätyi pelkistetympään, intiimimpään (ja halvempaan) tarinaan. Ensisilmäyksellä ihmissuhdedraamalta näyttävästä elokuvasta aukeaa erään unholaan vaipuvan aikakauden ja siihen kädenjälkensä lyöneen mentaliteetin kuvaus, henkilöhahmojen peilatessa enemmän jälkimmäistä sen sijasta, että toimisivat siitä irrallaan.

Shinsengumi organisaationa oli perustaltaan jo myönnytys vanhakantaiselta shogunaatilta muuttuvalle maailmalle – jäsenyyden ehtona oli sukupuun sijasta sotilaalliset kyvyt, esimerkiksi sen komentaja Isami (moni muukin roolihahmo perustuu historialliseen henkilöön) oli talonpoikaistaustainen. Mahdollisesti tätä paikatakseen olivat järjestön säännöt varsin kireät: Bushidoa tuli noudattaa, järjestöstä ei voinut erota, vippaaminen ei ollut kosher, yksityiselämä tuli säilyttää nuhteettomana ja taistellakaan ei saanut omaa etua tavoitellakseen. Jotta nihkeily olisi maksimissaan, oli rangaistusasteikkokin sangen simppeli, kaikesta lähti nirri. Tästä huolimasta veljeskunta veti väkeä vielä Gohatton tapahtuma-aikaan, liekö syynä sitten ollut miliisin alkumenestys, vanhan vallan kannatus tai seikkailunhalu. Kano ainakin ilmoittaa motiivikseen mahdollisuuden päästä tappamaan ihan luvan kanssa – tämän voisi kuvitella herättävän turvallisuusviranomaisessa hälytyskellot, mutta Isamille pyrkijöiden psykopaattisuus näyttää olevan pelkkää plussaa.

Ja toisaalta Toshizokin miettii mahdollisuutta, olisiko nuoreksi mieheksi varsin viehkeä Kano pistänyt komentajan pään pyörälle – vaiva kun tuntuisi olevan sisään päin lämpenevän veljeskunnan keskuudessa yleinen; äänekkäimmin kauppiaan poikaa riiaa impulsiivinen Tashiro, mutta kulissien takana löytyisi muitakin ottajia. Esimiehet eivät työpaikkaromansseihin jaksa puuttua, katsoen sen lähinnä päteväksi varoventtiiliksi siinä missä lähistön ilotalot (samurailuokan sisäinen homoilu oli sangen arkista ja feodaaliaikana kirjallisuudessa tavanomainen aihe). Toshizo ja Okata eivät pidä kuitenkaan poissuljettuna mahdollisuutta, että poliisimurhien sarja ei olisikaan keisarin kannattajien, vaan mustasukkaisten kollegojen työtä, mikä veljeskunnan koodeksin kannalta olisi problemaattista.

Kanohan on kuvattu alleviivatun nuorekkaana, viattomana ja puhtaana hahmona – ensisijaisesti tämä tulee ilmi hiusmallissa, jota dialogissa kommentoidaan aikuiselle miehelle sopimattomaksi, viitaten ilmeisesti jatkettuun nuoruuteen. Alkuun valkoinen formu voi viitata yhtälailla puhtauteen kuin kuolemaankin – samanlaista kaksijakoisuutta on havaittavissa noviisin taistelutyylissä, sillä pääsykokeiden jälkeen Kano esittää opponenteilleen huonompaa kamppailijaa kuin mitä tosiasiassa on. Otellessaan toistaitoista upseeria vastaan tämän kai voisi laskea ylemmän kunnioittamiseksi, mutta rivimiehiä (varsinkaan hädin tuskin housuissaan pysyvää Tashiroa) vastaan rajoitetta ei pitäisi olla. Kano saattaa yhtä hyvin haluta antaa itsestään alistuvan, haavoittuvaisen vaikutelman, tai saada vastustajansa aliarvioimaan itseään – yksikössä kun huhujen mukaan olisi yksi tai useampi keisarillinen myyrä, mistä Isami on saattanut puhua lahjakkaalle tulokkaalle yksityisissä neuvonpidoissa - tai sitten siellä on pidetty neuvoa ihan toisella tavalla. Mene ja tiedä, filmi kun on turhautumiseen asti salamyhkäinen.⁵

Juonellisesti Oshima luo hyvin arvoituksellisen kokonaisuuden, joka nakkelee katsomoa johtolangoilla, mutta vaivautuu paljastamaan hyvin vähän. Syntyy höyryinen, etäännyttävä tunnelma, joka on yhtaikaisesti todellisen ja unenomaisen kaltainen. Joillekin tällainen ote voi (tapahtuma-aikaan yhdistettynä) olla liian vieraannuttava kokemus, omalla kohdalla mysteerinen ja eteerinen (tai eetterinen) meininki iski mainiosti. Suuri merkitys tämän syntymisessä on tekniikkapuolella, joka on Oshiman itsensä lisäksi miehitetty veteraaneilla. Oshiman vanha yhteistyökumppani, YMO-mies Ryuichi Sakamoto on luonut kansanmusiikkia ja särösointuja yhdistelevän sävelmän. Puvustus (näiden takana mm. Kurosawalle työskennellyt Emi Wada) ja lavasteet liukuvat sujuvasti arkitodellisesta päiväsajasta asteen huuruisampiin, jonkinlaista teatterinäytelmää muistuttavaan ympäristöön.

Tällainen symbolisuus onkin läpitunkevaa Gohatossa: toisenlainen liukuma nähdään siirryttäessä harjoitusotteluista tositilanteeseen: ensimmäinen on tarkemmin koreografioitua, harkitumpaa bambukeppien kolahtelua, jälkimmäinen kaoottisempaa, vaistojen ja lihasmuistin varassa tapahtuvaa silpomista, katanoiden suorastaan jyrähdellessä toisiaan vasten – samaan tapaan salamaniskun tuo mieleen loppukuva, jossa Toshizon kohtaaman kirsikkapuun voi nähdä niin Kanon kuin laajemminkin kuvatun maailman kohtalona. Kuvainnollisesti ja rivien välistä.

Toshizon tehtävä onkin toimia ympäröivien tapahtumien – tai leffan hitauden takia ehkä ilmapiirin – tulkitsijana, vaikka onkin omaksi harmikseen vain yksi ihminen. Takeshi Kitano tekee roolin omalla vähäeleisyyttä ja dynaamisuutta nerokkaasti yhdistelevällä tyylillään, hahmon ollessa monitoimimiehen asteikolla ehkä joltiseenkin maltillisemmasta päästä (tai ainakin keskimääräistä vähemmän koppava). Jos Toshizo tulkkaa, niin Kano energisoi. Se, kuinka harkitusti nuorukainen tämän tekee, jää auki, Ryuhei Matsudan liihotellessa psyykkisesti ja emotionaalisesti jossain kaukaisuudessa, vaikka fyysisesti onkin (melkoisen) läsnä. Sittenkään en ole pahoillani, että Gohatto on kertomus enemmänkin Kanon edustamasta ryhmästä kuin tästä itsestään, sillä pidemmän päälle (ymmärrettävän tarkoituksenmukaiset) maneerit alkoivat näyttää siltä, että nuorukainen olisi juuri haistanut ilmassa vienosti leijailevan happaman pierun.

Muut suoritukset ovat vielä Kitanoakin voimakkaammin reaktioita Matsudan toimille, mitä ei kuitenkaan tule ottaa moitteena, leffan kuvatessa nimenomaan yksilöiden vuorovaikutusta ja sen kokonaisuutena syntyvää yhteisöä. Tadanobu Asano (Tashiro) rähjää ja miekkailee varsin ansiokkaasti, suistumatta sittenkään hirvittävään ylinäyttelyyn. Kitanon tavoin Oshiman kanssa aiemmikin yhteistyötä tehnyt, itsekin elokuvaohjaajana kunnostautunut Yoichi Sai (Isami) luo vaivattomasti auktoriteettisen ja aavistuksen pöyhkeän samuraipäällikön muotokuvan. Shinji Takeda (Okita) vetää vaivihkaisen kylmäkiskoisen miekkamestarin osan. Sivuosissa nähdään mm. koomikkoina tunnetut Masa Tommies (ei kovinkaan koominen rooli) ja Jiro Sagakami (koomisempi rooli), omilla tavoillaan Kanon vaikutuspiiriin joutuvina miliiseinä. Varmaan yllättävintä omalla kohdalla oli Tsukamoto- ja Miike-vakkari, kulttinäyttelijä Tomorowo Taguchi melankolisena, Kanoon ihastuvana rivimiehenä.

Lopulta se elokuvan tabukin jää melko tulkinnanvaraiseksi: onko kyseessä sittenkään se piilossa harrastettu poikarakkaus, jolle naureskellaan ymmärtäväisesti päällystöä myöten, vaiko sittenkin organisaation säätelemä väkivalta, joka sitten näkyisi karkaavan lapasesta? Varmaan tässä on jotain muitakin tulkintoja. Lopulta Oshima tuntuisi pyrkivän kommentaariin, joka ei ole sidottu (pelkästään) nyt kuvattuun murroskauteen – ratkaisu sijoittaa konsensusta haastava tarina fiktiossa suosittuun Bakumatsu-kauteen voi olla vanhalta kuvainraastajalta harkittu ratkaisu (vaikkei kuvasto mitään Aistien valtakunta -tasoa olekaan), toisaalta Oshima on sanonut Bakumatsun kiinnostaneen häntä jo pikkupoikana. Kaiken kaikkiaan enigmaattinen, mysteerinen ja mystinen filmi.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

¹Näitähän leffassa riittää. Heh heh.<sup>2

2</sup>Olin vähän kahden paikkeilla, viitsiikö tätä puujalkaa edes julkaista vai olisiko viisaampi pitää mölyt mahassa; kompromissina kätkin sen tänne alaviitteisiin. Jos siis satut lukemaan tätä postausta joskus vastaisuudessa (mielenhäiriön tai jonkun muun takia) ja olen katumapäissäni poistanut tämän marginaalin höpötykset, saattaa olo olla jokseenkin yhtä epätodellinen kuin Gohattoa katsoessa!<sup>3

3</sup>Eikös Terry Pratchetilla ollut jotain tämän tyyppisiä alaviite alaviitteessä –hassutteluita? Toivon, että menisi pikemminkin kunnianosoituksen kuin halveerauksen piikkiin.

⁴Ihan oikein luettu. Simpanssiromanssielokuva.

⁵SPOILERI:Yksi pitkään pyörittelemäni vaihtoehto voisi olla, että Kano olisi joko koko murha-aallon takana, olisi käynnistänyt miliisien keskiset intohimomurhat, tai näiden yhdistelmä. Kupletti taas tapahtuisi Okitan orkesteroimana; tämähän on muuta päällystöä kylmäkiskoisempi paitsi miehistönsä tyynynpuremisbisneksiä, myös Kanoa kohtaan – ankarana päällikkönä tämä voi nähdä nämä uhkana Shinsengumin säännöille, jotka kieltävät oman edun tavoittelun miekalla ja edellyttävät moitteetonta julkisivua. Kano taas vaikuttaisi (varsinkin viimeisten vuorosanojensa nojalla) olevan jossain määrin ihastunut Okitaan, ja jälkimmäinen voisi käyttää näitä tuntemuksia manipuloidakseen bishonenin käsikassarakseen. Ehkä Toshizo tajusi tai jäi ainakin epäilemään tätä, mikä vahvistaisi tulkintaa, että se loppukuvan katkaistu, kukkeimmillaan ollut kirsikkapuu symboloisi Kanon kohtaloa.