The Devil Rides Out (1968)

Paholaisen morsian; The Devil’s Bride

Iso-Britannia

Okkultistiseikkailija Duc de Richleau ja kaverinsa Rex Van Ryn ovat menossa morjenstamaan taistelutoverivainaansa poikaa Simon Aronia, mutta vastaanotto on yllättävän kalsea. Kloppi näet isännöi tähtitiedeseuran kokousta, eikä klubi katso hyvällä ulkopuolista ainesta. Salatieteisiin vihkiytyneellä herttualla on pahat aavistukset seuran numerologisista mieltymyksistä, ja päätteleekin aivan oikein kyseessä olevan tosiasiassa saatanallinen salaseura, jonka ylipappi Damien Mocata aikoo vihkiä Simonin seurakuntaansa. Tätä shokkia seuraavassa rähinässä kaverukset onnistuvat sieppaamaan Simonin ja niinikään kultin aivopesemän nuoren neidon Tanith Carlislen. Vanha kehno ei meinaa näin helpolla päästää irti luopureistaan, vaan edessä on valon ja pimeyden kamppailu asianomaisten sieluista.

Oli nimenomaan Christopher Leen toivomus, että brittistudio Hammer ottaisi filmatisoitavakseen Dennis Wheatleyn yliluonnollisilla elementeillä höystetyn Duke de Richleau –vakoojasarjan. Saman nimiseen bestselleriin (1934) perustuvan the Devil Rides Outin kuvausoikeudet olisivat olleet käytössä jo 1963, mutta pelko tiukasta linjastaan tunnetun BBFC:n todennäköisestä reaktiosta (muista moraalinvartijoista puhumattakaan) saatanallisia elementtejä sisältävää elokuvaa kohtaan viivästytti kuvausten aloittamista viidellä vuodella. Tämä toisaalta johti sangen rautaisen tekijätiimin muotoutumiseen: ohjaajan penkille istahti studion ykköstykki Terence Fisher, alkuperäisstoorin virtaviivaistamisesta vastasi Richard Matheson ja pääosaan saatiin itse Lee.

Mies onkin sangen vireässä iskussa, ilmiselvästi ottaen kaiken irti mahdollisuudesta esittää vaihteeksi hyvistä studiolle, joka kieltämättä teki Leestä tähden, mutta toisaalta kierrättikin näyttelijää varsinkin siinä yhdessä mörköroolissa vielä pitkään senkin jälkeen, kun se kuvainnollinen piiskattava hevosenraato oli jo hienonnettu jauhelihaksi. Elokuvan asetelmasta johtuen hyviksillä on reaktionaarinen rooli suhteessa satanisteihin, ja magiasta parhaiten perillä olevasta roolihahmosta johtuen Richleaun herttua joutuu selostamaan melko paljon jylläävien taikavoimien lainalaisuuksia. Tällainen olisi osaavallekin näyttelijälle järkyttävän synkkä sudenkuoppa, mutta suorituksen rehellisyydellä ja vakavuudella Lee onnistuu koko ajan pitämään roolin fabulistisimmatkin ainekset korniuden yläpuolella. Luultavasti elokuvan vanhentuneimmassakin kohdassa (se missä on hevosia) manauksia lausuvan pääosittajan pää pysyy pinnalla.

Richleaun peilikuvana, toisena salatieteilevänä herrasmiehenä nähtävä Mocata on suorastaan riemastuttavan salakavala vastustaja. Charles Grayn leppoisaksi luonnostelema, pehmeä-äänisesti rupatteleva heresiarkki herättää oudolla tavalla pahaenteisen tunnelman – hahmosta mahdollisesti syntyvät mielleyhtymät Aleister Crowley’yn eivät ole kaukaa haettuja, Wheatley kun tiettävästi tunsi Boleskinen lordin henkilökohtaisesti. Tässä suhteessa Mocata on samaa jatkumoa W. B. Yeats –filmatisointi the Magicianin konnan Oliver Haddon kanssa, irlantilaisrunoilijahan käytti hahmon rakennusaineena Golden Dawnin aikaisia kokemuksiaan Frater Perdurabosta. Valitettavasti Leen ja Grayn yhdessä valkokankaalla viettämä aika on sangen rajallinen.

Muutoin ovat osasuoritukset vanhahtavia, mutta pääsääntöisesti toimivia. Jos Leellä on rooli jonkinlaisena okkulttiholmesina, on Leon Greenen esittämä (ja epäkiitollisesti Patrick Allenin jälkiäänittämä) Rex jonkinlainen skeptikkowatson. Rex täydentää herttuan hahmoa muutenkin, sillä siinä missä Lee on laskelmoiva ja (tilan täyttävästä karismastaan huolimatta) eteeriseksi¹ hahmoteltu toimija, on Greenellä kuumapäisemmän, perinteisemmän toimintasankarin rooli – ehkä äkkipikaisuuttaan useammankin kerran kiipeliin joutuvan jenkkinyrkkisankarin osa on sitä (itsekin yhdysvaltalaisen) Mathesonin maineikasta ironiaa? Sittenkin Greenelle on suotu suorastaan älykkörooli verrattuna Patrick Moweriin (Simon) ja puolivälissä three stooges –vaikutelmaa täydentämään tulevaan Paul Eddingtoniin, joiden tehtävänä on itsepäisyyttään torpedoida herttuan suunnitelmat – siis vähän kuin jos Bebop ja Rocksteady olisivat Silppurin sijasta olleet Turtlesien ”apuna”.

Siinä missä herttuan kaksilahkeiset kamraatit keskittyvät lähinnä potkimaan palloa omaan maaliin, ovat naissankarit puolestaan sangen pystyviä – Eddingtonin tavoin puolivälissä mukaan astuva Rosalyn Landor on kotirouvamaisuudessaankin (tai siitä riippumatta, kun hyvä ja paha taistelevat kumminkin sangen metafyysisellä tasolla) ukkoaan harkitsevampi ja hyödyllisempi toimija, ja ihan oma lukunsa on Simonin tavoin lahkosta karannut Tanith. Ikään kuin paksun sumuverhon läpi maailman näkevä Nike Arrighi pyristelee halki elokuvan paholaisen lumovoimasta irti, saaden roolissaan tosin enemmän tekemistä kuin samaa aivopesunpurkua läpikäyvä Mower.

Fisher rakentaa varsin hienovaraisesti Tanithin ja Rexin välille jännitettä ilman, että kiintiöromanssi tuntuisi vievän liikaa tilaa varsinaiselta juonelta. Omalla kohdalla tämä huipentui kohtaan, jossa Landorin esittämä meedio välittää viestiä tuonpuoleisesta, mihin Greene ei reagoi millään alakuloista nyökkäystä melodramaattisemmalla. Siinä missä Fisher suo sankareilleen seksuaalisen latauksen, ovat satanistit sangen epälihallisia hahmoja – siitäkin huolimatta, että hedonismi onkin ohjaajan antagonisteille toistuva motivaattori, ja se istuisi leffan hollywood-satanismiin (noin muutenhan kliseet persoonallisen pahan palvonnasta, mustasta magiasta ja uhrijuhlista täyttyvät).

Matheson on ymmärtääkseni karsinut Wheatleyn romaanin enimmät rönsyilyt elokuvakäsikirjoituksesta, ja ainakin tässä muodossa the Devil Rides Outissa on suorastaan riivattu draivi. Pohjimmiltaan kyseessä on perinteinen hyvän ja pahan taistelu, mutta toteutus tapahtuu sellaisella vauhdilla, ettei lopputulokseen jaksa pitkästyä. Jopa peribrittiläinen teehetki Grayn ja Landorin kesken ollaan saatu yhä kapenevilla kuvakulmilla, katseisiin keskittyvillä otoksilla ja Hammer-hovisäveltäjä James Bernardin valoisia ja synkkiä aihioita vuorottelevalla panoksella vähäeleisen piinalliseksi. Lavasteissakaan ei ole valittamista. Osaltaan veitsellä leikattava tunnelma auttaa pääsemään yli pahiten kelkasta pudonneista tehosteistakin, muiden osa-alueiden tukiessa heikointa lenkkiä sen mitä mahdollista.

Efektit liikkuvat jossain mukiinmenevien (oldsmobiilin sisäpeiliin ilmestyvä Mocata) ja heikkojen (edelleen se ilmassa luuppaava polle) välimaastossa. Toisaalta Fisher ei juuri annakaan näiden varastaa rakentamiaan huippukohtia, vaan niiden tehtävänä on pikemminkin voimistaa näyttelijöistä välittyviä reaktioita: kun Leen vakiostuntti Eddie Powell pölähtää pukkinaamari päässään baphomiittien keskelle Buckinghamshiren nummelle, on tunnelma pahaenteinen juuri ilmestyksen toimettomuuden vuoksi. Mendesin vuohi kun keskittyy lähinnä tarkkailemaan mustaa messua, kultistien käyttäytyessä Grayta myöten pelonsekaisella kunnioituksella, pelastuspartiota johtavan Leen tyytyessä tuijottamaan huolestuneena seremoniaa.

Toinen mieleenpainuva kohtaus sitoo yhteen lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan ja hämähäkkeihin liittyvät pelot, lopputuloksen ollessa alitajuntaan iskeytyvällä tavalla julma. Vaikka kuvastonsa ja mytologiansa puolesta kyseessä on kirkkaasti kristillissävytteinen filmi, on the Devil Rides Outin hengellisyydessään ja siitä kumpuavassa kauhussa enemmän tulkitseva kuin kirjaimellinen. Voisi sanoa, että ollaan lähempänä Manaajan (1973) kuin Ennustuksen (1976) tunnelmaa. Jossain määrin kristillisen sanoman voi olettaa olevan myös BBFC:n pelossa tehtyjä myönnytyksiä, minkä vuoksi se tuntunee väliin tolkuttavalta. Matheson on luultavasti pehmentänyt vanhemmiten yhä paasaavammaksi muuttuneen Wheatleyn tyyliä, tuoden mukaan oman kuivan huumorintajunsa. Richleaun joviaalius ja ylhäistausta tuodaan esimerkiksi samalla kertaa esille tämän todetessa autoa lainaan kysyvälle Rexille, että ota joku niistä. Toisaalta kirjaan tutustuminen auttanee arvostamaan hatusta vedetyn oloista (jos kohta mystiseen meininkiin sopeutuvaa) lopetusta, mitä nyt saattaa sittenkin tuntua halvannäköiseltä Wheatleyn originaaleihin visioihin verrattuna.

Sir Lee epäili aikoinaan olevansa liian nuori de Richleaun rooliin (tätä on paikattu mm. harmaaksi värjätyillä ohimoilla), ja toivoi vielä ihan viime vuosina kirjasarjan filmatisoinneille jatkoa – okkultistiagentin sijasta Hammer tuotti vielä Wheatleyn tuotantoon pohjautuvat the Lost Continentin (1968) ja To the Devil a Daughterin (1976), joka jäi samalla yhtiön viimeiseksi alkuperäisen kauden kauhuelokuvaksi. Omissa kirjoissa the Devil Rides Out on puutteineenkin reilusti plussan puolelle jäävä folk/goottikauhu, suosikkeja sekä pääosittajan että studion tuotannossa.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

¹Kyseessä voi tietysti olla myös viittaus kirjasarjaan, jossa herttuan toiminnallisuutta rajoittaa ensimmäisessä Balkanin sodassa keuhkosta läpi mennyt luoti.