maanantai 3. maaliskuuta 2014

Loputon Gehennan Liekki (2011)


Eternal Flame of Gehenna

Suomi

Perkele kun aikoinaan otti pattiin, kun Sami Kettusen Loputon Gehennan Liekki –musadokkarin Night Vision –piletit kerkesivät loppumaan kesken niiden sähköistä varaamista. Suomalaisen black metal –kentän menneisyyttä ja nykytilaa alan naamojen haastatteluilla hahmottelevan harrastelijaelokuva onnistui kiinnittämään oman ekolokeronsa huomion äärimmäisen onnistuneella mainoksellaan, mutta virallinen julkaisu antoi odottaa itseään säälimättömän pitkään. Tosin tokkopa odotus juuri rokotti leffan pientä, mutta harrasta kohdeyleisöä.

Amatöörileffan pisteyttäminen riippuu tietysti aina siitä, kuinka lähellä aihiot ovat omaa sydäntään ja kuinka paljon on sen johdosta valmis viittaamaan kintaalla vaatimattomille tuotantoarvoille. Gehennan teknisessä puolessa paistaa voimakas hiomattomuus, ja tyylilajin kronologisen kansallisen kehityskaaren sijasta poukkoillaan assosiaatioiden kautta aiheesta toiseen (minkä myötä Impaled Nazarenen tai Archgoatin tyyppisten itsestäänselvyyksien poissaolo ei tosin pistä silmään niin pahasti), hetkittäin aikalailla irrallisestikin. Musadokkariksi tässä on yllättävän vähän sitä musaa, mikä tosin lienee ennen muuta rahakysymys.

Puhuvilla päillä onkin melkoinen ylivalta, mikä voisi käydä yksitoikkoiseksi jollei valikoitunut tauhka olisi kursailemattomuudessaan niin aitoa. Ohjauksen lisäksi leikkaamisesta vastannut Kettunen ei ole yrittänytkään toimia editointivaiheessa sensorina, vaan materiaalissa on läsnä kritiikiltä sisäänpäin käpertyneelle ringille ominaiset elitismi, fanaattisuus, puhdasoppisuudesta kinaaminen ja odottamattomista tai suorastaan kaheleista kulmista tulleet ideat. Ynnä näiden summana syntyvää, paikoin koomiseksikin yltyvää absurdiutta joka ei fiktioelokuvassa menisi läpi – moralisti saattaisi puhua sosiaalipornosta. Jotkut saatanan hipit vittu vinkumassa.

Trailerin asettamien odotusten mukaisesti eniten dokumentti saa irti vanhasta kaartista. Kypsymisestä on kai turha puhua mustavalkoisuuteen (heh) kallellaan olevan skenen yhteydessä, mutta onhan ajan kanssa tietysti ehtinyt kertyä enemmän kaskuja. Beheritin Laiho muistelee uraansa periaatteessa kiinnostavasti, kiinnostava pipo päässään, mutta häviää show-mielessä pitkän linjan tenukeppisiivelle:

Barathrumin Sova muistelee routaista haudanryöstöä ja verellä läträämistä kuivasti käkättäen ja ikenet kiiltäen suorastaan pirullisen velmusti. Epäjärjestyksen kylvämisestä nauttimisessa on jotain luciferilaista arkkityyppiä – tai ehkä punkkaria? Meikäläisellä ei ole mitään käryä Sovan suhtautumisesta punkiin, mutta Azazelin Lord Satanachia teki oman kantansa selväksi jo trailerissa – tosin oltiinhan tuo lentävä lausahdus tökerösti irrotettu asiayhteydestään ja mies on sittemmin tarkentanut kantaansa. Sittenkin verkkopaidassa (ynnä börstoissa) pahantuulisena muriseva kulttimuusikko on lähimpänä trailerin luomia mielikuvia. Sietäisi saada jonkun spinoffin. Millonkas viimeksi on tullut mitään Suomenympärireissausta historiallisten kirkkorakennusten perässä? (VINK VINK YLE)

Yhdeksänkymmentäluvun saatanapaniikin ynnä kirkossakävijöiden määrän hiipuminen näkyy skenen sisäisenä hajaannuksena, yhteen nivovan vihan kohteen ollessa hakusessa – tosin musiikin tyylilajeilla nyt vaan on taipuumsta elää ajassa ja muovautua sen mukana. Tuskin tämä on mihinkään ainakaan lähiaikoina katoamassa, niin kuin leffan nimen tausta-ajatuksessakin aprikoidaan. Joka tapauksessa kauas ollaan menty siitä ajasta kun nuori angstinen örisijä sai pahaa mainetta kirkonpolttoretoriikalla ja hautakiviä potkimalla, kun valtakulttuuri on sittemmin tottunut näihin siinä määrin että joku Euronymouskin olisi kelvannut Norwegian Airin koneen kylkeä koristamaan. Hyökkäyksessä vallitsevia instituutioita vastaan astinlautaa haetaan luonnonuskosta, mystiikasta ja harhavieteistä. Sitä ei poliittisesti korrekteinkaan vihervasuri voi tosin kiistää, etteikö pöyristymisen määrällä mitattuna onnistunein näistä provokaatioista olisi NSBM, oli sen puolesta (enemmän tai vähemmän vakavissaan) liputtavien soittoniekkojen horinoista mieltä mitä hyvänsä.

Vaikuttimien kirjavuudesta johtuen omistautuneisuudessa alakulttuurin elämäntyylille (ja jossain määrin sen kanssa risteävässä kaistapäisyydessä) on selkeitä aste-eroja, vaikkei kukaan ulkomusikaalisia seikkoja kielläkään. Tekotasolla kansankodin kaataminen vaikuttaisi kyllä olevan melkoista tervassa rämpimistä, pikemminkin pohjoismainen pehmoilu näyttäisi täys- ja osapäivänihilisteille performanssien ulkopuolella maistuvan. Stormheitin jamppa menee niinkin kauas bläkkiksen peruslähtökohdasta, että ilmoittaa kelpuuttavansa jopa kirkossakävijän puolelleen taistelussa islamisaatiota vastaan – toisaalta siviilipalvelusmiesten vahvinta alaa ei ole tavannut olla rintamista puhuminen.

Eniten tästä saavat varmaan irti asialle vihkiytyneet, tosin Gehennan silottelemattomuus ja kulmikkuus iskee varmaan sellaisiinkin, joita musiikki itsessään ei nappaisi. Paha kumminkaan väittää vastaan, jos joku toteaa nenäänsä kantautuneen rinkirunkkauksen katkun. Mutta kuten Goatmoonin partajaakko karkeasanaisemmin toteaa (siinä välissä kun ei horise mitään hipeistä tai juutalaissalaliitoista), ei tässä ollakaan massoja kosiskelemassa.

3/5

Imdb
Wikipedia

2 kommenttia:

  1. Täytyypä pistää tämä mieleen, sillä musadokumentit kiinnostavat aina. Itseasiassa tulin tässä muutaman sellaisen juuri katsoneeksikin. Punk's Not Dead ja Heavy Metal: Louder Than Life, joista kummatkin olivat varsin pätevää katsottavaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yle-ensi-iltaa odotellessa.

      Toi Louder Than Life oli omaan makuun hivenen pliisu, Punk's Not Dead on toistaiseksi katsomati...

      Poista