Lost Paradise (1990)

'Shitsurakuen': jôbafuku onna harakiri; Zankoku-bi: onna harakiri 05; Seppuku!
Japani

En oikein tiedä, miten tätä tämänkertaisen tarinaa alustaisin. Japanilaisen noisemuusikko (noisikko?) Merzbow’n ensimmäinen kokeilu elokuvaohjaajan pallilla kun on juoneltaan äärimmäisen yksinkertainen: sotilaspukuun sonnustautunut nainen saapastelee teollisuusalueelle, tulee tallanneeksi tuhatjalkaisen, astuu varastorakennukseen, avaa uniformustaan vyön ja paidan¹, hieroo hetken aikaa paljasta vatsaansa, tempaisee esille seremoniaveitsen ja puukottaa itsensä kuoliaaksi.

Juonen sijasta kannattaisi varmaan puhua performanssista.

Tämä siksi, etteivät videon tapahtumat varsinaisesti kytkeydy tai vaikuta mihinkään – kyseessä on pelkästään graafisesti, suorastaan fetisistisesti lavastettu rituaali-itsemurha. Ennen varsinaista ohjelmanumeroa, ikään kuin esileikkinä, kuluu ruutuajasta melkein kolmannes koppalakkimimmin ihmetellessä nahkasaappaitaan, yllämainittua puukkoa ja onpa omassa mahassakin kovasti paljon kummasteltavaa. Itse seppuku esitetään kuin vinksahtaneessa aikuisviihdepätkässä, näyttelijättären tuskanhuutojen (tai ehkä riemunkiljahdusten) voimistuessa, kuta pidemmälle penetraatio jatkuu, ja alkupuolen varsin pidättäytynyt olemus muuttuu tatamin värimaailman mukana yhä lihallisemmaksi.

Ohjaajan itsensä tekemä musiikkiraita on yllättävän maltillisesti varastotilan hämäryydessä kiertävää, tunnelman ahdistavuutta täydentävää ruplatusta, tarkoituksenaan kai luoda mielikuva kurisevasta vatsasta. Lavasteet noudattelevat samanlaista naturalistista linjaa, niiden korostaessa ympäristön likaisuutta suhteessa henkensä heittävän naisen olemuksen puhtauteen – tosin eipä hänestäkään jää ympäröivään maailmaan elokuvan loppuessa kuin tahra.

Asami Mochidukin kehonkielessä ja kuolonhuudoissa onkin pätkän shokeeraavuuden kannalta enemmän tehoa, erikoistehostepuolen koostuessa ämpärikaupalla kuluneesta tekoverestä ja suolen pätkistä – avohaavaa itseään ei näytetä, vaan näyttelijätär vetää (parissa otoksessa sangen silmiinpistävästi) numeroa liian ison formunsa hihasta lisää sisuskaluja kuin taikuri jatkettua nenäliinaa. Varsinainen Wizard of Gore, etten sanoisi. Kamera liikkuu juuri sen verran, että kuvakulman vaihtuessa polttopisteessä olevan naisen auki leikkautuva vatsa jää näkymättä - syntyy vaikutelma, että Mochiduki pyrkii peittämään meiltä jotain erityisen kiinnostavaa, vaikka tosiasiassa syynä lienee leffan kantavana ideana olevan seremonian olematon maskeeraus.

Selittämättömyytensä ja sisältönsä suppeuden takia herää kysymys, millaisilla vaikuttimilla Lost Paradisea on lähdetty tekemään. Merzbow itsehän on korostanut undergroundin merkitystä taiteellisena innoittajanaan, fetissialakulttuuri mukaan luettuna. Ja  kuten tuli jo todettua, varsin fetaiset fiiliksethän filmistä välittyvät. Mikäli tälle haetaan elokuvallisia lähisukulaisia, tulee päällimmäisinä mieleen kaksi muuta japanilaisrainaa:

Ensiksi pahamaineisuudessaan legendaarinen Guinea Pig (1985), joka samaan tapaan pyrki luomaan mahdollisimman vakuuttavan simulaation snuff-elokuvasta ilman, että tekijöiden tarvitsi oikeasti tappaa ketään. Molempien elokuvien keskiössä on (Paradisessa oman käden kautta, Pigissä henkirikoksen uhrina) kuolemaan tuleva nuori nainen, juoni tai tarina ei ole kummassakaan sen suuremmin läsnä ja kumpikin on purkitettu videokameralle, ikään kuin niitä ei olisi tarkoitettukaan kuin pienen harrastajakunnan käsiin. Ja kuten Guinea Pig, on Lost Paradise itse asiassa vain sarjaelokuva, tuotantoyhtiö Fuji Kikakun mielestä maailma² näet tarvitsi kokonaisen kimaran seppukulyhäreitä! Fetavaikutelmaa vahvistaa, että sisällöllisesti merkittävin ero osien välillä on pääosittajalla vaihtuva rooliasu.

Toisena kaivautuu muistin sopukoista pintaan Yukio Mishiman Patriotism (1966), eräänlainen kuivaharjoitus ohjaajansa teatraalisesta lopusta. Molemmat (muilla taiteen aloilla pääasiassa kunnostautuneet) ohjaajat pyrkivät kokeellisissa lyhäreissään fetisoimaan (muut elementit elokuvien keskiöstä syrjäyttäneen) seppukun. Tosin siinä missä Mishima paatoksellisuudessaan estetisoi ja romantisoi, on Merzbow’n näkemys suorasukaisen brutaali ja likainen.

Koska kyseessä on erittäin pelkistetyksi riisuttu taidepläjäys, on Lost Paradisen pisteyttäminen melkoista arpapeliä – ytimessä on niin suppeasti yhtään mitään, että katsomiskokemuskokemus muuttuu väkisinkin subjektiiviseksi. Omalla kohdalla ehti taisteluväsymys iskeä siinä vartin vaiheilla, alkusäpsähdyksen vaihduttua lähinnä odotukseen siitä, koska mässäilylle vailla sen suurempaa päämäärää tulisi piste. Sitten taas toisaalta R&A:n aasialaisohjelmistosta pitkään vastannut ja Yle Teeman edesmennyttä Kino Intoa suunnitellut Jouni Hokkanen on listannut tämän omien suosikkiroskaelokuviensa joukkoon. Ehkäpä Lost Paradisen arvokkain opetus onkin muistuttaa meitä ihmiskunnan monimuotoisuudesta?

Imdb

2/5

¹Totta kai pikkuhousuja vilautetaan, Japanissa kun ollaan.

²Tai ainakin tietty osuus sitä asuttavista elokuvablogaajista ynnä muista perversseistä.