Toxic Avenger (1984)

 Kiitos jälleen nimimerkki JuMaLalle blogin seinän kaunistamisesta! 

Toxic; Health Club Hero; Atomic Hero; Health Club Horror; Health Club
Yhdysvallat

Melvin Ferd on Tromavillen punttisalin siivoojanrimpula, joka nauttii asiakaskuntansa jakamatonta epäsuosiota. Yhtenä päivänä kuuraajankuikelo syöksyy keskivertoa kipeämmän käytännön pilan loppuratkaisuna auki jätettyyn ydinjätepönttöön (tämmöistäkin voi sattua kun asuu maailman kemikaalipääkaupungissa), minkä seurauksena Melvin mutatoituu väkivahvaksi ja susirumaksi monsteriksi. Hänestä on tullut Toksinen Kostaja, moppi kourassaan katuja puhdistava New Jerseyn ensimmäinen supersankari. Hämähäkkivaistoa hipovalla täsmällisyydellä (sekä sotkuisuudella) vääryyksiä oikaiseva örkki kohoaa hetkessä kansansuosikiksi ja löytää siinä sivussa elämänsä suuren rakkauden, mutta kerää samalla vaikutusvaltaisia vihamiehiä.

Viime vuonna pyöreitä vuosia täyttänyt Toxic Avenger sai tarinan mukaan alkunsa, kun tuolloin tuntemattoman halpispulju Troman perustajat Lloyd Kaufman ja Michael Herz tulivat lukeneeksi jonkun valopään julistuksen kauhuelokuvan kuolemasta. Sisuuntunut Kaufman elvytti Rockyn (1976) apulaisohjaajana keksimänsä idean punttisalia vainoavasta hirviöstä, pyrkien tosin lopputuotteessa sangen omintakeiseen esitykseen. Elokuvan yllätysmenestys oli sitä luokkaa, että se mullisti aiemmin lähinnä halvoista seksikomedioista (sekä Bloodsucking Freaksin (1976) tyyppisten laatuleffojen levityksestä) tiedetyn tuotantoyhtiön perusolemuksen, brändin oikeastaan tiivistyessä Toxic Avengerin omintakeiseen yhdistelmään alatyylisyyksiä, halpatuotantoestetiikkaa ja (aina silloin tällöin ihan osuvaakin) satiiria. Meijereihin perustuva mainostus muuttui loputtomaksi juustoisuudeksi.

Ulkomuodoltaanhan leffa on rujo kuin heeroksensa, valmistusvuosikymmenensä (epäilemättä radioaktiivisesti säteilevän) tyylituulahdusten epäinhimillisen kammottavaksi runtelema montaasi permiksiä, olkatoppauksia ja purkkapoppia. Ei ole välttämättä mielekästä lähteä arvailemaan, missä määrin kyseessä on harkittu ja missä omalla painollaan kehkeytyvä parodisuus, kun se monessakin aikakautensa leffassa on juurikin sitä. Arvailua. Toisaalta ilman tuotakin painolastia näyttäisi Toxic juurikin maineensa mukaiselta halpikselta.

Kengännauhabudjetti ilmenee sangen räikeästi erikoistehosteissa, linjan ollessa kiitettävän käsityövoittoista, mutta sittenkin ollaan selkeästi menty, mistä aita on matalin. Luultavasti tekijät ovat käsittäneet tämän jo tekovaiheessa, ja esimerkiksi Toxien muuhun örähtelyyn nähden härskissä epäsynkassa oleva Kenneth Kesslerin miehekäs dubbaus on mitä ilmeisimmin harkittua. Kun splatterikin on pääasiassa harrastelijamaista, syntyy skenaarioiden kuvottavuuden ja toteutuksen epäuskottavuuden ristivedossa vieraannuttava ilmapiiri, joka tekee oikeastaan helpommaksi periaatteessa mustaksi laskettavalle komedialle nauramisen, mummon päästessä pesukonekyytiin tai diilerin rutistuessa taljan painojen alle.

Samalla tavalla käppäisyydestä kumpuava vieraantuminen ei toimi näyttelijärintamalla, keskimäärin heikohkojen suoritusten usein johtaessa haetusta poikkeavaan fiilikseen – seikka, joka oikeastaan alleviivaa joidenkin läppien heppoisuutta. Tosin ilmestymisaikaan kaartin tunnetuin naama taisi olla korpulenttia pormestarinpaskiaista esittävä Pat Ryan (tämmöisiä taidepläjäyksiä harrastaville tuttu mm. Class of Nuke em High’sta (1986) tai Street Trashista (1987)), jolle näytteleminen oli pikemminkin harrastus kuin varsinainen ammatti. Moni roolihahmo on kirjoitettu kylläkin sen verran överiksi, etteivät ne välttämättä herkempää tulkintaa kaipaisikaan.

Stoorin mielipuolisuus ja tapahtumien kärjistyminen ovatkin leffan vahvinta antia – Melvinin kutsumus oikeuden puolustajan tarkoittaa käytännössä sitä, että kunnon kansalaiset elävät supersankarielokuvaa ja väärintekijät silkkaa horroria – herkästä rakkausmontaasista voidaan hypätä slashermaiseen pimeällä käytävällä väijymiseen (mitä on vielä korostamassa leikkauksen hätäisyys). Eteneminen on melko katkonaista, mutta kuten Kaufman on joskus järkeillyt, riittävän vahvalla shokilla katsoja jaksaa olla kiinnostunut seuraavistakin tapahtumista.

Toisaalta Tromalla on vielä Toxicissa toinen jalka aikaisemman filmografian puolella, sankarin käydessä tämän äitimuoria mukaillen viimeinkin murrosikänsä – ääni madaltuu, kroppa venähtää, tunteet kuohuvat ja keho tuntuu vieraalta. Aihe ei ole poikkeuksellinen supersankarikertomuksissa, ja onhan välineet ympäristössään näkemiensä vääryyksien omavaltaiseen oikaisemiseen saava heittosäkki voimafantasioiden peruskauraa. Trikoosankaristoorien (tässä tapauksessa balettiasuisen sellaisen) perusrakennuspalikoiden (voimat radioaktiivista perua, väkivallan äärimmäisyys, subjektiivinen käsitys hyvästä määritellään objektiiviseksi) parodisuus saattaa nykykatsojalta mennä osittain ohi, kun niiden ottaminen todesta on muuttunut tyylilajissa käytännöksi (esim. Sin City (2005), 300 (2006), Kick-Ass (2010)).

Joskus on tullut ihmeteltyä, kuinka Tromavillen vihreäksi Travoltaksikin kutsutun (ja melkein kyseisen näyttelijän esittämän) örvelön pikkutuhmista verikekkereistä kehitettiin aikoinaan lastenpiirrettykin, mutta onhan tämä kaiken törkykuorrutuksensa alla sangen lämminhenkinen tekele. Paasatessaan rikollisjengien, korruptoituneiden viranomaisten ja Kehittyvien jätevuorien Tromaville ry:n kieroilusta tekijät asettuvat tukevasti pienen ihmisen asialle – pätkä tuntuu valmistumisvuodestaan huolimatta ajankohtaiselta samaan tapaan kuin vaikkapa John Carpenterin They Live (1988).

Ja vähän kuten Whalen Frankensteineissa (1931 ja 1935), löytää nykyteknologian synnyttämä hirviö tässäkin lohtua sokeasta. Tosin ehkä se railo suurten massojen ja siitä poikkeavien hiihtäjien välillä ei Toxic Avengerissa muutenkaan ole yhtä syvä. Roskaklassikko, jonka vetävyyttä ajan hammas (vai pitäisikö sanoa moppi) ei ole saanut kulutettua.

3,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia