sunnuntai 2. marraskuuta 2014

The Wicker Tree (2011)

 

Cowboys for Christ; May Day; The Riding of the Laddie
Iso-Britannia

Meni siinä melkein neljäkymmentä vuotta, mutta saatiinpa lopulta jatko-osa Wicker Manille – huhujahan tästä oli vuosien mittaan pyörinyt, esimerkiksi alkuperäiskäsikirjoittaja Anthony Shaffer oli koittanut 80-luvun lopulla hankkia rahoitusta huomattavasti fantasiamaisempaan Lambton Wormiin. Tarvittiin lopulta Nicolas Cage sekoilemassa karhupuvussa, että originaalin ohjanneelle Robin Hardylle syttyi inspiraatio huuhtoa päällimmäiseksi suuhun jäänyt maku pois. 

Tarinan ytimessä on Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä Skotlantiin käännytystöihin saapunut gospelpariskunta, jotka täkäläisen lairdin, sir Lachlan Morrisonin kutsumana päätyvät kelttiläistä luonnonuskoa harjoittavalle pikkupaikkakunnalle. Kylässä vierailee myös katoamisvyyhtiä selvittelevä poliisi, joka alkaa tehdä huolestuttavia havaintoja kuta lähemmäs toukokuun ensimmäistä ollaan menossa.

Hardyn romaaniin Cowboys for Christ (2006) perustuva Wicker Tree on suoraa kakkososaa enemmän Wicker Manin temaattinen perillinen. Se on ehkä sitä vähän liikaakin, sillä juoni on lähinnä originaalin päivitys; tapahtumat liippaavat liiaksi esikuvaansa, jotta hitaasti aukeava pahaenteisyys jaksaisi pitää otteessaan. Jos löytyy vielä meikämannea fanaattisempia alkuperäiselokuvan faneja, voivat nämä saada jotain irti siitä, että tietäessään loppuratkaisun vanhastaan, Wicker Tree saattaa näyttäytyä ikään kuin variaationa Wicker Manin toisesta katsomiskerrasta, jolloin uusintakatselija oli ikään kuin juonessa mukana. Tosin sittenkin tästä puuttuvat ykkösosan huikeat ulkoilmaotokset eivätkä biisitkään ole yhtä maagisia – olkoonkin, että tunnelman kannalta niissä on me-ne-ideaan sopivaa alkukantaista uhkaavuutta.

Tuttujen aiheiden pyörittelyssä elokuva onnistuu sitten selkeästi paremmin. Ylikonstaapeli Howieen verrattuna ovat saarnahommiin saapuneet Beth ja Steve selvästi heikommin perillä omista opinkappaleistaan (”jos isossa kirjassa lukee silleen, niin sit se on just niin”), voimakkaammin tunteella mukana. Vastavuoroisesti Tressockin asukkaat ovat saarimentaliteetissaan saarelaisempia kuin summerislelaiset, siis puhtaammin kultti sanan itseensä käpertyvässä mielessä. Myös yhteisön johtajat ovat viritykseltään Summerislea katalampia, näiden pyrkiessä selkeäsanaisemmin ohjaamaan huomiota pois omaneduntavoittelustaan aiheutuneesta, koko yhteisöä kohdanneesta vauriosta.

Tässä mielessä kuvaus eriävien maailmankatsomusten kyvystä ajatustenvaihtoon tai muuhunkaan vuorovaikutukseen on muuttunut jopa Wicker Mania pessimistisemmäksi. Missään vaiheessa tapahtumia ei kuitenkaan esitetä väistämättöminä, eikä Wicker Tree molliduuristaan huolimatta ole sävyltään fatalistinen. Elokuvan kysymykset (elämästä, ihmisluonnosta, kohtalosta sun muista) ovat katsojalle niin massiivisia ja henkilökohtaisia, että voi olla tekijöiltä jopa viisainta jättää julistamatta mitään lopullisia totuuksia.

Hardyn ohella toinenkin esikuvan taustapiru on saatu vielä mukaan – Wicker Manin ideointiin ja markkinointiin (siis sen ensisijaisen leiviskänsä lisäksi) innolla osallistunut Christopher Lee käy tekemässä cameon Lachlanin mentorina, jonka yhteydestä lordi Summerisleen on heitetty sangen ristikkäisiä kommentteja, mutta joka luonteeltaan muistuttaa hahmoa suuresti. Kuten muillakin elokuvan osa-alueilla, myös suurimmalle osalle hahmoistakin löytyy vastine Wicker Manista, mikä on oikeastaan leffan huomattavimpia sudenkuoppia – tullessaan vertailluiksi ikoniseen esikuvaansa, korostuu henkilöhahmojen varjomaisuus, vaikka näyttelytyö itsessään on varsin sujuvaa. (Sijaisnäyttelijään turvautuneen) Britt Eklandin avatar Wicker Treessa, Honeysuckle Weeks, on roolissaan oikeastaan jopa uskaliaampi.

Arastelematon alastomuus, muiden markkinoinnin kannalta epäedullisten tekijöiden kanssa (kuten nimekkäiden näyttelijöiden puuttuminen, kauhun valtavirrasta poikkeava verettömyys tai uhan salakavaluus) kielivät elokuvan tinkimättömyydestä. Tämän takia Wicker Treesta tekisi mieli pitää enemmän, kuin mihin veltto eteneminen ja arvattava juoni antavat myöten. Klassikkoelokuvan kertauksena se ei ole lähellekään kamalinta, mihin elokuva-alalla on viime vuosina ylletty (mietitään vaikka Indyn tai Vaderin tuoreempia edesottamuksia). Se on vain omalla kohdallani hirvittävän pliisu kertaus, jolta jää uupumaan omaäänisyys. Täytyy toivoa, että ensi vuodeksi suunniteltu temaattinen kolmososa the Wrath of Gods oikaisisi tämän – ainakin tyylilaji (selkeämmin satiirinen musta komedia) mahdollistaisi tämän.

Mutta siis. Alussa todetun mukaisesti Wicker Tree oli eläkeikäisen Hardyn aikomus jättää vanhasta mestariteoksestaan parempi jälkimaku kuin mihin se vuoden 2006 räpellys kykeni. Tässä suhteessa porukka onnistui moitteettomasti.

1,5/5

Imdb
Wikipedia

2 kommenttia:

  1. On tehnyt mieleni katsoa The Wicker Tree jo pidemmän aikaa ja jokainen kerta kun se tulee ajatuksiini tunnen suurta kaipuuta toteuttaa mielihaluni, mutta Cagen karhupukuilun ansiosta jarruttelen himoani, koska pelkään pahan maun suussani muuttuvan sellaiseksi ettei lika lähde iholtani edes teräsvillalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis, Wicker Treehan on vaan lattea, toi LaButen magnum opus sen sijaan...

      Poista