torstai 10. heinäkuuta 2014

Jumalten nuolet (1983)



Conquest; La conquista de la tierra perdida; El Bárbaro; Mace the Outcast
Espanja, Italia, Meksiko

Jossain rautakauttaan läpikäyvässä maailmassa jöötä pitää aurinkojumalatar Ohkren. Luolissa asuvaa ihmiskuntaa kyykyttävä kultanaamioinen nakuilija saa kesken huumepitoisten veriorgioiden näyn, jossa vaalea nuorukainen tikkaa hirmuvaltiattaren pimeässä hehkuvilla nuolilla. Ohkren suhtautuu huuruiluihinsa suurella vakavuudella ja usuttaa susimies(/fursuit-)armeijansa surmaamaan trippailuissa kummittelevan kumouksellisen.

Nakitus olisikin pala kakkua jollei nuorukainen olisi kerennyt löyttäytymään yhteen murhanhimoisen puunhalaajamisantroopin kanssa. Tämä linkolalainen miekkasankari julistaa inhoavansa ihmiskuntaa, mutta tulee sittenkin pelastaneeksi vaalean muukalaisen kerran jos toisenkin – viralliseksi motiivikseen hän ilmoittaa kiinnostuksensa nuorukaisen… taika-aseeseen. Alkaa kahden raamikkaan, nahkavaatteissa viihtyvän miehen eräretki, jonka päämääränä on eliminoida kertomuksen merkittävin naishahmo.

Ajauduttuaan välirikkoon luottokirjoittajansa Dardano Sacchettin kanssa, tarjoutui kauhuohjaajana profiloituneelle Lucio Fulcille mahdollisuus kokeilla jotain erilaista. Kaupattuaan itsensä eniten tarjonneelle tuottajalle lähti miekkonen työstämään rapakon taakse omaa kommenttiaan tuohon aikaan uutta tulemistaan eläneestä peplum-tyylilajista. Huolimatta tuotannon kokemista yllätysleikkauksista tuli lopputuloksesta selkeästi keskimääräistä julmempi pastabarbarointi, olkoonkin että sisältö onkin melkoista sillisalaattia.

Kuten sen yhden statistin pääkoppa, menee kerronnallinen hienovaraisuus mäsäksi heti alkumetreillä: taikajousi kuulostaa laaseraseelta, ihmisuhri kiskotaan kappaleiksi ja sankarin ihmepelastumisesta vastaavat delfinaarion asukkaat – vähän samanlaista merenelävien myötämielisyyttä siis kuin ohjaajan Zombi 2:ssa. Kun despootin dekadenttisuuskin halutaan tehdä selväksi, suistuu tämä viettämään karvaturriensa kera bakkanaaleja joissa juodaan immen aivomassaa, imuroidaan jotain taikakokkelia ja harrastetaan haureutta käärmeen kanssa. Roskapanokset ovat halki leffan sen verran korkealla, ettei omassa riemastuksen ja pöyristymisen tunnecocktailissa jaksa edes hirveästi nipottaa puisevien sankareiden epäselvästi etenevää vaellusta pahuuden sydänmaille.

Maailman taustoittaminen on melko minimalistista. Ainoastaan hyvän ja pahan taistelun kannalta oleellista mytologiaa on pyritty avaamaan, ja esimerkiksi merten takaa tulleen jousimiehen kotiseutu jää epäselväksi – kyseessä voi olla ihan vaan tapahtumapaikkaa edistyneempi sivilisaatio, toisaalta muukalaisen nimi ja varustus (kuin myös yleisölle alkukuvissa juonen rautalangasta vääntävä harmaaparta) viittaavat kreikkalaiseen jumalistoon (siinä missä suohaudassa väijyvät kalmot voi ottaa viittauksena skandien draugr-myyttiin). Sitten leffassa on kumminkin semmoisia kuolemaan ja kunniaan liittyviä valonpilkahduksia (kuten loppupuolen tuhkalla tehty sotamaalaus), joista olisi voinut rakentaa vakavahenkisemmän, mutta yhtälailla kiinnostavan barbaaripätkän. Sääli että rahkeet olivat mitä olivat.

Esillepanon yliampuvuus näyttäytyy myös verellä läträämisenä, vaikka ohjaajan rakastama silmien runteleminen loistaakin poissaololla. Pahimmat raakuudet (kuten yllämainittu paloittelusurma) on asetettu koukuttamismielessä heti alkuun, vaikka pitkin rainaa onkin ripoteltu aikakauden julmuutta havainnollistavia roiskimisia. Muut erikoistehosteet (kuten valonuolet tai kumiset hirviöpuvut) ovat tuskin tehneet elokuvan ilmestymisenkään aikoihin samanlaista vaikutusta. Vaikka onhan se Okhrenin inkantoima robotti helvetistä aika magee.

Toisaalta tehokeinoilla on vahvistettu fantasialuontoisen elokuvan unenomaisuutta – koko keston ajan utuista näyttämöä seuraa uskollinen usvakone ja Claudio Simonettin synapimputtelu luovat epätodellisen fiilingin. Liitettynä (turpakäräjöinnin ulkopuolella) pitkiin otoksiin nämä seikat kietovat leffan utuviittaan, tosin mitenkään kieltämättä etteivätkö ne samalla olisi vippaskonsteja rajallisen budjetin kompensoinnille. Luovasti kierretty sittenkin.

Näyttelypuolella ei juurikaan juhlita – sankarit ovat sangen tylsiä puunaamoja, olkoonkin että sille Beastmaster-henkiselle syväekologille on annettu sangen meheviä repliikkejä – epäilen, ettei käsikirjoittajaporukka ole ollut aivan tosissaan. Ohkrenia tulkitseva, parikymppinen Sabrina Siani loisti hetken aikaa mutta kirkkaasti eurohalpiksissa. Ura taisi sittenkin nojata, kröhöm, fyysisessä näyttelyssä, kuten kultanaamiossa (eikä sitten paljossa muussa) suoritettu pahisrooli antaa olettaa. Suoritusten välttävyyttä tukee kehnonpuoleinen jenkkidubbi.

Tiettävästi elokuvan tekeminen ei ollut läheskään yhtä hauskaa kuin sen katsominen, ja Fulcin pettymyksessä on jotain samankaltaista kuin Jack Hillin tuntemuksissa omaa miekka & magia –teostaan (Pimeyden ruhtinaat, 1982) kohtaan. Vaikka tarina on genrelle sangen tavanomainen ja tuotantoarvot kehnot, onnistuu Jumalten nuolet monituisia hengenheimolaisiaan paremmin pyrkiessään paikkaamaan puutteet hourukuorrutuksella. Riittävän epävireässä mielentilassa tehty katsastus suositeltavaa.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti