Väkivallan vihollinen (1974)

Death Wish; the Sidewalk Vigilante
Yhdysvallat

Newyorkilaisarkkitehti Paul Kerseytä kohtaa suunnaton järkytys, tämän vävypojan soittaessa ja ilmoittaessa murtomiesten iskeneen apen asunnolle. Ryöstön yhteydessä Kerseyn vaimo on murhattu ja tytär raiskattu. Mies koittaa hukuttaa surunsa töihin paneutumalla, tämän lapsen sinnitellessä koomassa ja poliisitutkimuksen junnatessa paikallaan. Pikku hiljaa Paul huomaa jatkuvasti ja yltyvästi pyörittelevänsä ajatusta lain ottamisesta omiin käsiinsä, ja kun sopuisa arkkari tulee eräänä iltana torjuneeksi varkaan, vaikuttaisi pato murtuneen.

Tuotteliaan Brian Garfieldin kehuja kerännyttä mutta kehnosti kaupaksi käynyttä romaania Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1972) pidettiin mahdottomana filmatisointina; perheensä kokemaa vääryyttä voimattomana sivusta todistaneen miehen tasaista suistumista epätoivoiseen raivoon koettiin liian riskaabelina isojen, vakiintuneiden studioiden kannalta. Täysin päinvastaista mieltä oli Amerikan-valtauksensa vastikään aloittanut vanhan mantereen moguli Dino De Laurentiis, joka (jälkiviisaasti aivan oikein) uskoi oman käden oikeuteen päätyneestä taviksesta kertovan filmin houkuttelevan suurta yleisöä, tarjoten ohjaajanpestiä tehokkaaksi tunnetulle Michael Winnerille.

Projektin pääosaa kierrettiin tarjoamassa varmaan puolelle 70-luvun tähtinäyttelijöistä, mutta kontroversaaliin osaan ei tahdottu koskea edes pitkällä tikulla. Lopulta Winner tuli Teilaajan (Stone Killer, 1973) viimeisinä kuvauspäivinä jututtaneeksi kaveriaan Charles Bronsonia. Paul Talbotin teoksessa Bronson's Loose! (2006) Winner muistelee neuvotteluita:

"I said to Charlie, 'This is a wonderful script.' He said, 'I'd like to do that.' I said, 'The film?' He said, 'No, shoot muggers.' I said, 'No, no, no, Charlie, what about the film?' He said, ' Yeah, I'll do the film.'"

Viisikymppisellä viiksivallulla oli varsinkin muualla maailmassa mainevoimaa, mutta oli kotimaansa kamaralla arvostettu lähinnä sivuosista. Riskinotto oli (jälleen jälkiviisastelevasti) ilmeisen kannattava, elokuvan osoittauduttua myyntimenestykseksi ja Bronsonin taputelluksi veikatun uran saatua uutta nostetta suorituksesta Paul Kerseynä.

Tarina on muodostunut jossain määrin arkityyppiseksi, tosin tämä johtuu epäomaperäisyyden sijasta pikemminkin elokuvan vaikutuksesta kokonaiseen rikosjännäreiden alalajiin. Tosin siinä missä vigilante-genren myöhempien edustajien (sisältäen myös filmin omat jatko-osat) painopiste saattoi olla systeemin valuvikojen repostelussa ja eksploitatiivisessa väkivallassa, on Väkivallan vihollinen ennen muuta henkilökuvaus. Paul ei lähde pikaistuksissaan kostoretkelle (osittain ehkä siksi ettei selkeää kohdetta ole tiedossa), vaan päätös kypsyy hitaasti mutta varmasti.

Oikeastaan hahmo on jopa ajopuumaisempi kuin kirjassa, aseenkin päätyessä tämän käsiin ikään kuin vahingossa. Hienoista rautalangasta vääntämistä on havaittavissa yksittäisissä kohtauksissa, kun esimerkiksi Paulin pasifismiin on päätetty elokuvassa keksiä vähän irrallinen peruste lapsuuden kokemuksista – romaanissahan maailmankatsomusta ei perusteltu tällaisilla traumoilla, vaan haastetuksi tuli järkeilyyn/hyväntahtoisuuteen perustuneet elämänarvot. Lopputulos on kuitenkin sama, ehkä vähän alleviivatummin.

Yleisesti ottaen käsikirjoitus pysyy hyvin koossa ja juonenkuljetuksessa ei ole valittamista. Siihen epäilemättä spektaakkelimaisimpaan vaiheeseen (Kerseyn katupartiointiin) ei kiirehditä ja sittenkin homma huipentuu vaikuttavasti kissa-hiiri-leikkiin, komisario Frank Ochoan päästyä kostajan jäljille. Kuten sanottu, tarina on sittemmin tullut toisaalla kierrätetyksi, mutta Winnerin kypsyttelevä mutta vitkastelematon tempo tekee Väkivallan vihollisesta kilpailukykyisen tulkinnan aiheesta.

Osa aikalaiskriitikoista piti sittenkin näkemäänsä epämääräisen arveluttavana propagandana ja Garfield koki alkuperäisen sanoman kääntyneen päälaelleen. Elokuva ei olekaan alleviivatusti suuntaan tai toiseen kantaa ottava moraliteetti, vaan kuvaa yksilön pahoinvointia ja sen kanavoitumista syyksi tunnistamaansa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Tämä pahoinvointi ynnä siitä kumpuavien tekojen vaikutus julkiseen mielipiteeseen joutuu vastakkain viranomaisten arvovallan kanssa, mutta sittenkään elokuva ei suoraan tule todenneeksi, kuinka toimivia ratkaisuja Kerseyllä on tarjota. Epätoivoisuudessaan päähahmo tätä tuskin juuri murehtiikaan.

Bronson ilmentää tätä kehityskulkua ytimekkäästi ja samaistuttavasti. Näyttelijänä kuulemma epävarmuutta poteneen kivikasvon vaivattoman valtaisa lavapresenssi kannattelee Kerseyn koko kehityskaaren, väkivallan aiheuttaessa alkuun tälle oksennusreaktion, sitten hyvänolontunnetta synnyttävän terapiana. Paulin asteittainen flippaaminen kuvataan nimenomaan tekojen kautta, siinä missä Garfield keskittyi polveileviin päänsisäisiin tajunnanvirtauksiin. Siihen nähden viiksivallun lakonisuus sopii osaan kuin nyrkki per silmään. Tunnelmaa vahvistaa New Yorkin katukuvaamiseen erikoistuneen Arthur J. Ornitzin tapa kuvata suurkaupunkia likaisena, harmaana ja tukalana.

Nykykatsojalle elokuvan aikoinaan shokeeraavaksi koetun graafinen väkivalta voi vaikuttaa kesyltä – kuten Winner itse totesi, verta tässä roiskuu niukasti jo siitäkin syystä, että talvella Nykissä kaikilla on anorakit niskassa. Toisaalta heti alun idyllisyyttä seuraava raiskauskohtaus on vähintään hätkähdyttävä – paljastavuudessaan melko hillitty, mutta teknisesti paljonpuhuva. Erityisen häiritsevä on äidin kuvakulmasta näkyvä tyttären väkisinnainti. Kersey itsehän ei ole tätä todistamassa, vaan alkujaan tapahtuma oli tarkoitus esittää off-screeninä alkuperäisteoksen mukaisesti. Näin tapahtumat käynnistävä rikos (sekä sen suorittajat) jäävät ennen muuta yleisön kokemukseksi. Raiskausta ei estetisoida, vaan se virittää meidät hyväksymään Kerseyn myöhemmät päätökset. Ja ehkä myös pohtimaan, miksi maksava yleisö hakee tällaista materiaalia.

Aikalaisille kohtaus oli shokeeraava myös siksi, että siinä surmattavana äitinä nähtiin itse Hope Lange. Efekti oli samankaltainen kuin Psykossa (1960), jossa Janet Leightillä oli tähteyteensä nähden aidosti yllättävä kohtalo. Yhdysvaltalaiselokuvien ilmaisunvapauden riippakivenä roikkunut Haysin koodi oli vetelemässä viimeisiään, juurikin tällaisten tekijöiden paltun antamisten johdosta. Langen lyhyt, mutta iskevä osa oli esimerkki tämän murrosvaiheen vaikutuksesta paitsi katsojien, myös elokuvatyöläisten siihen astisiin totunnaisuuksiin. Sittemmin näytelmäkirjailijana kunnostautuneella Kathleen Tolanilla on mittavampi, vaativampi rooli musertuvana tyttärenä. Mieleenpainuva on kohtaus, jossa neuvoton isä pitää vegetatiiviseksi vaipunutta lastansa sylissä sairaalan pedillä.

Synkeä ja provokatiivinen kostotarina, joka vielä näin neljänkymmenen vuoden jälkeenkin tuntuu relevantilta kritiikiltä myöntyväisyysmentaliteettia ja konformista elämänasennetta kohtaan. Tämän lisäksi tasalaatuisen vahvan ohjaajan ja pääosittajan parhaita westernejä.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia