Henry Lee Lucas - sarjamurhaaja (1986)

Henry: Portrait of a Serial Killer

Yhdysvallat

Entiset sellikaverit Henry ja Otis asuvat vaatimattomassa vuokrakämpässä osa-aikatöillä kituutellen. Aikansa kuluksi Henry käy road tripeillä ja onpahan Otisillakin trippeihin liittyvää sivubisnestä. Päivänä eräänä nämä saavat alivuokralaisen Otisin siskosta Beckystä. Tutustuessaan veljensä kämppikseen Becky kokee sielujen sympatiaa, näiden jakaessa kokemuksiaan ankeista kotioloista – siinä missä Beckyä ahdistivat insesti-isä ja väkivaltainen aviomies, tuli Henry murhanneeksi hirviömäisen äitinsä. Lämmetessään hiljaisen ja kiltin oloiselle miehelle Becky kuitenkin altistaa itsensä vielä suuremmalle vaaralle.

Henryn piti alkujaan olla dokumenttielokuva aivan toisesta aiheesta, mutta suunnitellun aineiston omistajan heittäydyttyä ahneeksi päättivät tuottajat pistää alkuperäissuunnitelman jäihin ja antaa projektiin palkatulle John McNaughtonille vapaat kädet. Alkujaan McNaughtonin suunnitelmana oli ohjata pikkubudjetin eksploitaatiopätkä sarjamurhaaja Henry Lee Lucasista, mutta työstäessään käsistä yhdessä Richard Firen kanssa ote alkoi kääntymään psykologisen trillerin ja dokudraaman suuntaan.

Lucasin elämästä leffa kertoo vain löyhästi, juonen perustuessa pikemminkin äijän kokkapuheisiin kuin tämän todellisiin rikoksiin – Lucas väitti murhanneensa yli 600 ihmistä ennen kiinni jäämistään, mutta lausunnoista leijonanosa todettiin sittemmin palturiksi. Vastineeksi ahkerasta tunnustamisesta mies sai vankilassa erityiskohtelua ja virkavalta korkeita selvitysprosentteja (puhumattakaan niistä murhamiehistä, jotka Lucasin uhrautuvaisuuden takia saivat vapaudu vankilasta –kortit). En voi väittää aina ymmärtäväni esivallan logiikkaa.

Elokuvassa Henry tekeekin ruumiita urakkamentaliteetilla – mies vaihtaa paikkakuntaa tasaisin väliajoin eikä uhrilla saatikka tekotavalla ole juuri merkitystä. Itse asiassa tämä arvioi toimintansa sattumanvaraisuuden juurikin vähentävän epäilyksiä sarjamurhaajasta. Tappaminen tuntuukin olevan miehelle ilotonta, mekaanista ja pakonomaista – oman äitinsäkin surmaamisen mies muistaa hyvin epämääräisesti, yksityiskohdilla hekumoimatta. Mitään sen syvempää nautintoa ei murhaamisesta tunnu irtoavan. Elokuva ei yritä selittää puhki hahmon motiiveja, jättäen hyytävällä tavalla onton vaikutelman.

Ahdistavuutta lisää hahmon arkisuus, tyyppi kun voisi ihan hyvin tulla kylillä vastaan ilman että sitä tajuaisikaan. Kollegoistaan poiketen Henryllä ei ole taipumuksia tanssia moottorisahan kanssa, pidättäytyä räpäyttämästä silmiään tai olla muutenkaan jonkinlainen normaalista räikeästi poikkeava friikki (niin kuin eivät ole olleet todellisuudenkaan tuotteliaimmat sarjamurhaajat). Uhka perustuu rikollisen poikkeavuuden kätkeytymisestä tavanomaisuuden vaippaan. Suhde Beckyyn onkin tämän johdosta kuumottavalla tavalla havainnollistava, Henryn hämätessä tätä siinä missä kaikkia muitakin, mutta ollessa olosuhteiden takia vaarallisen lähellä.

Myös Beckyn veljeen Henry tekee vaikutuksen, joskin tämän houkutellessa Otista mukaan keikoille motivoi tylsämielistä pikkurikollista tappaminen pikemminkin väline- kuin itseisarvona. Miesten kesken syntyykin kränää oppipojan jäädessä rosvoamaan tai tyydyttämään perversioitaan. Toisaalta tämän banaalimpi pahuus luo kontrastia Henryn kutsumuksenomaiselle murhanhimolle. Paheksuessaan rikoskumppaninsa sikailua hahmoa voi erehtyä pitämään antisankarina, huolimatta tämän aikaisemmin silottelemattomasti suorittamista veriteoista.

Elokuvan toivoton sävy tehdään heti alkukuvissa selväksi, montaasin käydessä läpi keskushenkilön tuoreeltaan taakseen jättämää ruumisvanaa. Itse väkivalta loistaa tässä vaiheessa vielä poissaolollaan, kameran tallentaessa armottomasti runneltujen ihmisten jäännöksiä. Sikermää ei tee ainakaan helpommaksi taustalla yltyvä viimeisten hetkien äänimaailman pauhu. Nihilistisyydessään erityisen mieleenpainuva on otos, joka alkaa sohvan takaa näytetystä olohuoneesta. Sohvanvaltaaja seuraa televisiossa pyörivää piirrettyä, jota kohti kamera alkaa liikkua, tehden samalla sadankahdeksankymmenen asteen käännöksen sohvaan päin, sohvanvaltaajan osoittautuessa sähköjohtoon kuristetuksi kotirouvaksi. Tunnistettavan arkinen, leppoisa kuva on hetkessä muuttunut turvattomaksi.

Spektaakkelimaisen sijasta Henryn väkivalta onkin raakaa, likaista ja ahdistavaa. Siis sellaista epäviihteellistä, jolla mässäileminen ei ainakaan itseäni sytytä. Toisaalta se sopii elokuvan tinkimättömään tyyliin, McNaughtonin käyttäessä sitä paitsi tunnelmoidakseen, myös tapahtumien rytmittämiseen. Kun suutaan soittanut uhri on tapettu hivenen hirtehisesti mutta sittenkin kivuliaan uskottavasti, saattaa herätä vaikutelma jenkkikauhua leimaavasta moralistisuudesta, ikään kuin väkivalta kohtaisi ihmisiä karman mukaan. Sitten hetken kuluttua kyseiseltä uhrilta anastetulla videokameralla kuvataan silmitön ryöstöraiskausmurha lapsiperheen kotona. Mitäs helvettiä, miksei tämä psykopaatti tapakaan vain sellaisia hahmoja, jotka ottavat meikäläistä kaaliin?

Nimiosan Michael Rooker ja Otisia näyttelevä Tom Towles ovat aina vaikuttaneet olevan sangen alihyödynnettyjä näyttelijöitä. Varsinkin vähäeleinen Rooker on hetkessä naksahtavana Henrynä mieleenpainuva, vaikkei rasvaisesti porsasteleva Towleskaan huonoa sivuosaa tee. Ymmärrettävästi Tracy Arnoldilla on kirjoitettu vaisumpi rooli, ja Rookerin ilmeettömyyden rinnalla suoritus tuntuu hetkittäin suorastaan ponnettomalta. Tuntemattomampien näyttelijöiden lisäksi arkista ja naturalistista yleislinjaa tukee kuvauspaikkana käytetty, koruttoman harmaa Chicago.

Häijy, kaunistelematon ja nihilistinen dokudraama, jonka maine on viime vuosina alkanut kasvaa ansaitsemiinsa mittoihin sensuurin otteen pettäessä.

5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia