Il mio nome è Shanghai Joe; My Name Is Shanghai Joe; the Dragon Strikes Back; To Kill or to Die; Shanghai Joe
Italia
Kiinalaisemigrantti Joe kokee saaneensa pyykkäys- ja kyökkihommista kyllikseen ja suuntaa Friscosta villiin länteen haaveenaan ruveta karjapaimeneksi. Päätepysäkki Texasissa on pullollaan punaniskoja, jotka valittelevat Joesta koostuvan kiinalaisvyöryn nollanneen ne saavutukset, joihin intiaanien reservoinnilla päästiin. Valjusta vastaanotosta huolimatta tulokas pääsee leivänsyrjään, paikallisen karjaparonin tarjotessa tälle ajotöitä Meksikon rajalta. Joe joutuu kuitenkin katkaisemaan työsuhteensa kesken paimennusta, kun karja osoittautuukin orjatöihin salakuljetettaviksi paperittomiksi siirtolaisiksi. Pomohan ei tästä tykkää, vaan koittaa kultaisen kädenpuristuksen sijasta tarjota nikkelinappia.
Sen sijaan miehen lavakarisma on Brucesta poiketen aika nollissa, joskaan Joeta ei järin moniulotteiseksi persoonaksi ollakaan maalailtu – tämä lähinnä kokee ja oikaisee vääryyksiä, sanoen siinä ohessa jonkun ylevän tusinarepliikin. Sankari on yksiulotteisuudessaan lähes koominen, ainoan motivaattorin ollessa silkka hyvän tekeminen hyvyyden hyväksi. Hyvästitkin esitetään tavalla, josta muistuu mieleen Tikku & Takku –show’n kolmannen pyörän, Poochien, paluu kotiplaneetalleen.
Eipä sillä, etteivät Joen uroteot olisi absurdilla tavalla viihdyttäviä. Käsikirjoittajien tehtyä protagonistista näin alleviivatun partiopojan, on ilmiselvää että tältä luonnistuu kaikki – kun Joen täytyy hypätä suorilta jaloilta satulaan, jakaa suljettu tila innostuneen sonnin kanssa tai suorittaa ihmeparannus, ei katsoja niinkään jännitä sankarin selviytymistä vaan ratkaisun tulemista puun takaa. Kertoimia lisäävät vielä kömpelöt erikoistehosteet, joilla soppaa on hämmennetty. Eurooppalaiset tekijät ovat omaksuneet tuon ajan kamppailulajielokuville tyypilliset kameratrikit (etenkin kuvan kelaamisen takaperin tai vaihtelevalla nopeudella) ja olin vaijerinkin näkevinäni pariin otteeseen. Goreakin on yllättävän paljon, jolloin kungfu on sävyltään yhdessä kohtauksessa harmitonta slapstickia ja heti seuraavassa graafista silmien kaivamista päästä. Jakomielitautista.
Asennoituminen (kaikkien muiden kuin Joen kanniskelemiin) tuliaseisiin on haudanvakavaa, vaikka sankarin vihamiehet ovat silkkaa sarjakuvapahuutta: tarjolla olisi pseudosamuraita, ihmissyöjää ja päänahanmetsästäjää, viimeksi mainitun roolissa itse Klaus Kinski. Kahjoa sakemannia tosin nähdään alle kymmenen minuuttia leffassa, jonka mainoksissa sen nimi mainitaan ensiksi tai toiseksi. Toisaalta ei Anthony Hopkinsinkaan tarvinnut paljoa kauempaa esittää kahelia Uhrilampaissa jotta Oscar napsahti. Spaguharrastajat saattavat bongata myös Gordon Mitchellin, Claudio Undarin ja George Wangin piipahtamassa. Claudia Romanelli käy virittämässä romanttista sivujuonta, joka ei kumminkaan sitten johda mihinkään.
Bruno Nicolain sävellys on kerrassaan komeaa Morricone-tribuuttia, joskin tietääkseni äijä on kierrättänyt nämä jostain Sartanan jatko-osasta. Näyttävät kuvat sinivalkoisesta taivaasta ja rosoisesta erämaasta erottavat leffan tuon ajan puristisemmista hongkong-kamppailuista, joista skenaarioporno uupui – tuotannon huippujen kohdallahan tämä ei tehnyt mitään keskittymisen kohdistuessa koreografiaan, mutta keskivertotuotoksissa sisälavasteiden yksitoikkoisuus ja ahtaus saattoi ruveta kärvistämään.
The Fighting Fists of Shanghai Joe on värikäs genrehybridi, jossa päällimmäisenä jää mieleen erikoinen tulokulma spaguille sangen tavanomaiseen tarinaan – Amerikan alkuperäiskansan sijasta nyt vaan riistetään muita etnisyyksiä. Tiiviimmällä juonella olisi kai saatu ihan tolkullinenkin elokuva, mutta kyllä tällainen älyvapaa pätkiminenkin menee oikeassa mielentilassa.
3/5
Imdb
Elonet
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti