lauantai 6. elokuuta 2011

V niin kuin verikosto (2006)


V for Vendetta

Britannia, Saksa, Yhdysvallat

Lähitulevaisuuden totalitaarisen Britannian pakkovallan raukeaa arkea pyritään vaivaamaan pytinkejä ja puoluepamppuja terminoimalla. TV-toimittaja Hammond kaapataan kesken kotimatkaa naamioterroristi V:n toimesta. Näitä tapauksia vatvoessaan pragmaattisen harmaa ylikomisario Finch tulee vahingossa raapaisseeksi liian syvältä kansallisen lähihistorian syövereistä.

En ihan varmasti tiedä, pitäisikö meikäläisen koittaa kirjoittaa V niin kuin verikostosta oikeastaan lainkaan, sen verran polarisoituneeksi koen asennoituneeni tekelettä kohtaan. Elokuvassa ei oikeastaan ole näin pitkäksi pätkäksi edes pahemmin laahaavia kohtauksia, vaan siinä tapahtuu koko ajan jotain – mikä parasta, yleensä juoneen kiinteästi liittyvää sellaista. Kun sarjakuva saattoi paikoin rönsyillä lysergihappotripille sankareiden omien demonien kanssa tai alustaa itsessään voimakkaita huipennuksia hivenen laahaavilla kiemuroilla, on elokuvaan onnistuttu välittämään monia avainkohtauksia (väliin liikuttavankin) uskollisesti, muttei orjallisesti. Luulen, että eniten meikäläistä hiertää, että satuin lukemaan lähdemateriaalin ennen filmiä. Ja pidin alkuperäisteoksesta tätä tulkintaa enemmän.

Ongelman ytimenä lienee reippaasti sarjakuvasta poikkeava lopetus, joka ikään kuin vesittää monta itsessään onnistuneesti kypsytettyä hahmoa. Siinä missä V toimi albumissa enemmänkin huonojen kokemustensa valaisemana esitaistelijana kansalaislähtöiselle vallankumoukselle, on hän elokuvassa enemmänkin massaa manipuloiva vallantavoittelija; halutessaan hän voisi filmissä jatkaa valtiontahtoa ohjaavana agitaattorina siitä mihin Norsefire lopetti, mitä nyt systeemin viralliset doktriinit voisivat kokea kosmeettisia muutoksia. Sarjakuvassa V taasen tyytyi enemmänkin toimimaan katalyyttina juuri tällaiset auktoriteetit lopettavalle kansanvallalle, eikä hänellä ollut aikomuksena jättää seuraajalleen Hammondille minkäänasteista kruunua perittäväkseen – saatikka yhteiskuntaa, jota voisi valtakuntana hallita. 

Alkujaan V ei oikeamielisyytensä hurmoksessa päättänyt ihmisten puolesta, mikä on oikein – hän halusi vain saattaa asiat sille tolalle, että kansa itse saisi sen ratkaista, ilman itse nimittämiään välikäsiä. Valkokangas-V:n hyvyyden vastapainoksi Norsefire on taasen korostetun paha. Sarjakuvan surkeiden sattumusten sarjan huipennuksena vallan kahvaan nousseen ääriryhmän sijaan rainan lössi on tehnyt aktiivisesti myyräntyötä manipuloidakseen mielipideilmapiirin itselleen suotuisaksi. Vaikka elokuvassa NF:stä on näin saatu helpommin inhottava entiteetti, on se puolueen valta-aseman syiden aliarvioimista ja ilmiön yliyksinkertaistamista. NF ei ole vallassa palvellakseen kansaa, vaan ainoastaan vallan itsensä vuoksi.

Ehkä juuri tämän vuoksi tyttömäisestä nimestään irti pyristellyttä valtakunnankansleriakin nähdään elokuvassa harvakseltaan ja lähinnä perinteisenä monitori-isovelihahmona, kun sarjakuvassa luotiin kuva vainoharhaisesta ja todellisuudesta vieraantuneesta, mutta samalla hyväntahtoisesta erakosta; näin ristiriitaisuudessaan inhimillinen fasisti voisi olla valtavirtafiktiolle liian hankala pala purtavaksi.

Toisaalta kaikki edellä mainittuhan osoittaa, ettei elokuva tyydy olemaan pelkästään valkokankaalle siirretty rypäs ruutuja. Se on paitsi kunnianosoitus Alan Mooren ja David Lloydin alkuperäistyölle, myös elokuvantekijöiden itsensä näköinen lopputulos – pitkälle mietitty tulkinta, sovitus sanan varsinaisessa merkityksessä.

2,5/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti