Körkärlen; The Phantom Carriage
Ruotsi
Pelastusarmeijan kituva sotilas Edit toivoo David Holm –nimisen miehen suorittavan ekskursion naisen kuolinvuoteelle. Holm viettäisi uudenvuodenaaton mieluummin mieliharrastuksensa - alkoholismin - merkeissä, mutta Georgesin, Holmin vanhan tuttavan yllättävä vierailu ja tämän rapajuopolle osoittama (ei tarjoama) työ sotkee Holmin juhlasuunnitelmat. Ennen virkaan astumista Holmin tulee kuitenkin tehdä välitilinpäätös siihenastisen maallisen taipaleensa kanssa.
Pitkään aikaan en muista nähneeni elokuvaa, jossa oltaisiin käytetty teemana kuolemaa yhtä voimakkaasti. Sen sijaan, että juonessa hekumoitaisiin ihmisen taipumuksella aliarvioida olemassaolemiseen liittyvää rajallisuuttaan, toimii kuolema Ajomiehessä enemmänkin aasinsiltana huomattavasti kiinnostavammille teemoille - kuolemaa oleellisempaa on pelätä, ettei omia asioitaan ehdi hoitaa tyydyttävään kuosiin ennen sataprosenttisella varmuudella saapuvaa lähtöä. Legenda ”ankaran isännän” vaunuja kirouksen myötä ajamaan päätyvästä ihmisestä ei itsessään ole pelottava, sillä se tarjoaa vastauksen kysymykseen kuolemanjälkeisestä elämästä.
Sen sijaan on huomattavasti karumpi ajatus, että ihminen päätyy vaeltamaan takaisin maailmaan, jonka kulkuun hänellä ei ole enää sananvaltaa eikä näin ollen mahdollisuutta (tahattomasti tai tietoisesti aiheuttamiensa) tekojen moraaliseen suoristamiseen. Vaikkei Ajomies varsin pientä ihmisryhmää koskevan kirouksensa kanssa näitä haastaisikaan, niin yhdessäkään rajantakaista elämää käsittelevässä tarussa ei ole riittävän kuumia pätsejä, kyllin syviä ulostealtaita tai niin rumia perkeleitä, etteikö elokuvan visio motivoisi hanakammin pohtimaan omien tekojensa oikeudenmukaisuudesta.
Nimikkohahmon tehtävää voisikin pitää eräänlaisena spirituaalisena häpeärangaistuksena; legendan ollessa yleisesti tunnettu tapahtumamiljöössä, ihminen saa kuollessaan leiman, jota ylläpidetään niin kauan kuin joku muistaa ajomiehen niin nimeltään kuin toimeltaan; aikansa hyväksyttävästi viettänyt ihminen jää elämään yhteisönsä – tässä tapauksessa 20. vuosisadan alkupuolen Ruotsin tiivishenkisen pikkukylän – muistiin arvostuksen saattelemana, kun taas väärintekijä ei voi toivoa kuin nopeaa paikallishistoriallista hukkumista.
On hankala sanoa, onko epäsäännöllistä elämää viettäneet toljakkeet tuomittu enemmänkin kanssaeläjien vai varsinaisen yliluonnollisen toimesta. Kun vaunutkin ovat visiirinräppänästä huolimatta varsin avonaiset ja ajuriksikin määrätty pyrkii vetämään huppua mahdollisemman syvälle kasvoilleen, syntyy melko selkeä vaikutelma julkisesta häpäisystä, vaikka kiroukseen päällepäin liittyykin näennäisesti vuodenaikaan liittyvä sääntö.
On hankala sanoa, onko epäsäännöllistä elämää viettäneet toljakkeet tuomittu enemmänkin kanssaeläjien vai varsinaisen yliluonnollisen toimesta. Kun vaunutkin ovat visiirinräppänästä huolimatta varsin avonaiset ja ajuriksikin määrätty pyrkii vetämään huppua mahdollisemman syvälle kasvoilleen, syntyy melko selkeä vaikutelma julkisesta häpäisystä, vaikka kiroukseen päällepäin liittyykin näennäisesti vuodenaikaan liittyvä sääntö.
Ajomiehen kirous ei kuitenkaan toimi täysin armottomalla periaatteella, vaan Holmille tarjoutuu mahdollisuus arvioida koko elämäänsä hänen ja Georgesin vatvoessa tätä nimenomaista aikaväliä. Ohittaessaan pohdinnan koskien Davidin ajautumiselle muiden hyväntahtoisuutta halveksivaksi, viinanlemuiseksi perhehelvetinvirittelijäksi elokuva välttää sysäämästä muille toimijoille Holmin velvollisuuden – ja oikeuden – ratkaista oma tulevaisuutensa. Yritteliäässä, uskaliaassa kerronnassa ollaan täysin keskitytty pohtimaan syiden sijaan miehen tekojen seurauksia itselleen, perheelleen ja muille kanssaeläjilleen. Sellaisenaan teoksen koko universumi lausuu vastalauseensa Holmin itsesääliä tirisevälle nihilismiäpäröinnille.
Häpeän, katumuksen ja anteeksiannon ohella elokuvan avainsanaksi tulisikin kohottaa velvollisuus - tai eksaktimmin sen tunne. Ja vaikka tarinassa on selvä kristillinen viritys, kukaan ei tule määritelleeksi sitä jäykkiin raameihin. Varsinkin Edit vaikuttaisi toimivan aidosti hyväntahtoisuuttaan, ei korostetun tai itseriittoisen hurskaasti. Hän ei saarnaa tämän eleitä kyynisesti tulkitsevalle Holmille, vaan pyrkii saamaan rapajuopon itse oivaltamaan tilanteen kannattavimman ratkaisun ja kasvamaan (vai sanoisiko parantumaan) ihmisenä – mikä olisi pitkässä juoksussa jäykkää ulkokuorista dogmaa kestävämpää. Vielä kituessaankin Edit uskoo hänet jo useaan kertaan pettäneessä Holmissa piilevän siinä määrin hyvää, ettei tämä voisi jättää pitämättä lupausta, jonka vannoisi sotilaan kuolinvuoteella.
Teknisesti elokuva on varsin kunnianhimoinen – kerronnallisesti vaativa, kuvaukseltaan monimutkainen sekä lavastukseltaan ja erikoistehosteiltaan hämmentävän hyvä. Tällaisilla eväillä varustetussa rainassa voisi helposti sortua tyhjään mehusteluun omalla taidokkuudellaan jäytäen sen sisällöllisesti ontoksi, mutta kokonaisuutta silmälläpitäen nämä vahvuudet on valjastettu oikealla tavalla. Näyttelijäpuolella ei löydy yhtään heikkoa lenkkiä, mutta ohjaaja-käsikirjoittajan pääosasuoritus jää silti mieleen erityisellä tavalla.
Ajomies on ajatuksia herättävä draama, joka ei kuitenkaan saarnaa tai pelottele. Kauhuelementeistään huolimatta katsoja ei pelkää niinkään kuolemaa, vaan sen nihkeää taipumusta jättää puolitiessä olevat projektit, no, puolitiehen.
5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti