Yhdysvallat
1990 Danny Trejo ja Steven Seagal kohtasivat ensimmäistä kertaa Kuoleman merkissä.
2010... he ovat palanneet.Paikkakuntansa ainoa lahjuksille sylkevä poliisi lutviutuu hengissä yhteentörmäyksestä paikallisten kokkelivekkuleiden kanssa, menettäen tosin perheensä ja työnsä. Kolme vuotta myöhemmin paperiton mies elää kituuttaa hanttihommilla Meksikon ja Yhdysvaltojen rajamailla, kun yllättäen tarjoutuisi mahdollisuus elintason kohottamiseen kylmäämällä siirtolaisvastainen senaattori. Keikka ei kuitenkaan suju sovitun mukaisesti, ja pian mies löytää itsensä selvittelemässä laajamittaisia lehmänkauppoja paitsi itselleen muodostuneen vitutuksen, myös muiden laittomien siirtolaisten puolesta.
Ja kun jäyhä väkivallan virkamies parkkeeraa heti prologissa kotteronsa huumeluolan sisätiloihin, läväyttää irti hanttiin panevien turjakkeiden ulokkeet ja nappaa mukaansa naturismin ilot löytäneen naispanttivangin, on elokuva periaatteessa jo tiivistänyt sen, mistä ko. puolitoistatuntisessa on pitkälti kyse. Sankarin viileys, tilanteiden täpäryys, väkivallan omituisuus ja hahmojen karikatyyrimäisyys paremminkin kärjistyy yhä voimakkaammin sen sijaan, että pyrkisi tekemään itsestään rehellistä, persoonallista viihdettä monimutkaisempaa; halutessaan voisi valittaa tarinan ennalta-arvattavuudesta, mutta kun juoni hukkuu kaiken ihanalla tavalla stimuloivan irtosälän sekaan (eli on sivuseikka), ei moiseen vetelään märisemiseen viitsisi sortua.
Macheten lumo onkin sen detaljirikkaassa, samaan aikaan epäoleellista mutta viekoittelevaa yksityiskohtaa pursuavassa todellisuudessa – kamera lepää pöydälle jätetyssä korkkiruuvissa, palkkamurhaaja larppaa luchadoria ja suolen pituutta laskeskellaan proaktiivisuudella joka haalistaisi Sarasvuonkin. Voi aidosti tuntea tekijöillä olleen kiinnostusta projektiin ja halua saada se näyttämään itsensä näköiseltä – vaikka sitä samalla tosin vaivaavatkin tietyt seikat, joista välittyy, ettei menoa olla päästetty niin riehakkaaksi, kuin mitä oltaisiin saatettu; seksin ja väkivallan suhteen Machete tasapainoilee epäedukseen nykytoiminnan ja grindhousenostalgian välillä.
Toiminta on toki luovaa ja tarttuu nykymittapuulla rohkeasti outoihinkin ratkaisuihin, kulkien niistä etupäässä voittajana, mutta pidemmän päälle CGI-mättö on hivenen turhan siistiä vakuuttaakseen nihkeänä ja likaisena B-väkivaltaviihteenä. Erotiikkapuolella leikkaajan kiinnostus siirtyy ratkaisevalla hetkellä jo seuraavaan aamuun, kiltin katsojan käteen jäädessä vilahdus paljasta pintaa ja parit bassosoundit – turpakäräjien ja bensaräjähdysten muljahtaessa suoraan verkkokalvoille on jynkkypuoli jätetty kokolailla viitteelliseksi. Näihin liittyvät ongelmat tosin perustunevat enemmänkin Grindhousessa (2007) nähdyn alkuperäistrailerin luomiin mielikuviin, jossa näillä elementeillä ei ollut kokoillan esillepanonsa puutteita.
Macheten hahmokaarti tukeekin B-vaikutelmaa huomattavasti toimivammin, rodriquezmaisella kierteellä, jossa pahikset ovat mulkvismistaan riippumatta päteviä, naiset paitsi kauniita myös itsellisiä ja kätyrit rintaman molemmin puolin kömpelyydestään huolimatta sympaattisia. Näyttelytyötä on nautittavaa seurata (vaikka Seagalia olisi mieluusti katsonut enemmänkin), kun siitä paistaa läpi rintaman tietyntyyppinen fatalismi, jossa henkilöhahmon yksiulotteisuus, paikoin jopa itseironinen parodisuus on oivallettu ja tajuttu nauttia kyydistä – toimivan ohjauksen ja kirjoituksen myötävaikutuksella. Kukkulan kuninkaana paistattelee bondmaiset onelinerit helvettiin lempannut, jääräpäisyydessään pitelemätön äijien äijä, elokuvan nimikkohahmo. Lievästä typecasting-fiiliksestä huolimatta Danny Trejo on vakuuttava jylhänä, oikeudentuntoisena kostajana, joka oppii tapporeissun aikana kanavoimaan kerran kadotetun omanarvontuntonsa tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin.
Grindhouse-projektin jatkona syntynyt Machete on mielenkiintoinen ja viihdyttävä, muttei aivan saumattomasti toimiva risteytys modernia toimintaa ja B-elokuvatribuuttia. Jossain toisessa elokuvassa voisi napista pornomaisesta rakenteesta, jossa kehyskertomus tuntuu ainoastaan kehyskertomukselta, aasinsillalta toimintakohtauksesta toiseen, mutta kun kumpikin osuus toimii överiytensä vuoksi moitteettomasti, ei voi valittaa. Kyllä tämän tiimoilla tulee aikaa vietettyä vielä pariinkin kertaan, sen verran olin yllättynyt, kuinka hyvin tämä uusintakatselua kesti.
3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti