perjantai 5. helmikuuta 2016

Deadfall (1993)



Pelurit
Yhdysvallat

Mike Dolan (James Coburn) pyörittää elääkseen koplaa, joka on erikoistunut hyväuskoisten ja –osaisten sumuttamiseen. Faijansa firmassa työskentelevälle Joelle (Michael Biehn) käy erään keikan päätteeksi melkoisen traaginen työtapaturma, kun vedätykseen varatun pyssyn pesään on unohtunut yksi ysimillisburana paukkupanosten sekaan. Viimeisiään vetävä isäukko kehottaa sangen sekavasti Joeta matkaamaan etäiseksi jääneen Miken veljen, Loun (James Coburn itsensä broidina) luokse Los Angelesiin ja ”ottamaan kakun”, mitä se ikinä meinaakaan. Dolan-setä osoittautuu saman alan mieheksi, ja veljenpojalle tarjoutuukin tilaisuus järjestellä tämän raha-asioita. Tämä ei Loun reippaan epätasapainoista ykkösmiestä Eddietä (Nicolas Cage) ilahduta, nepotismi kun uhkaa viedä tältä niin duunit kuin naisetkin (Sarah Trigger).

Nepotismi onkin varmaan avainsana kuvailtaessa Deadfallin taustoja. Pätkä on Christopher Coppolan toinen ohjaustyö, substanssiinsa nähden anteliaalla kymmenen miljoonan budjetilla ja useamman unelmatehtaan mahtisuvun läsnäolollaan kunnioittama sillisalaatti. Ilmeiset neonoir-vaikutteet kaatuvat junnaavaan kerrontaan, melko yksinkertaisempienkin tapahtumien jäädessä roikkumaan ilmaan kuin juuri uunista otetun kaalilaatikon höyryt. Kertomuksen ohuus alleviivautuu tasatunnin kohdalla, kun alun viritykset laukeavat ennenaikaisesti ja tapahtumat kelaavat käytännössä leffan alkupisteeseen. Angus Schrimmillä ja Charlie Sheenillä on tietysti ihan värikkäät, mutta turhahkot sivuroolit vielä tuon virstanpylvään jälkeen.

Juonenkulun epäsovinnainen amatöörimäisyys yhdistettynä korostetun noirmaiseen dialogiin ja valaistukseen, että koko meiningin lynchmäinen epätodellisuus muuttuu jo melkein tekeleen kiinnostavimmaksi elementiksi – ”melkein” siksi, että vaikka näyttelijät tekee voitavansa käsissä olevan materiaalin kanssa, on elokuvassa läsnä ainakin yksi suoritus muistuttamassa käärepaperin kätkemästä pökäleestä.

Ohjaajanpallilla istuneelta broidiltaan vapaat kädet saanut Nicolas Cage loihtii nimittäin Eddiestä ”niin huonoa, että se on jo hyvää” –valopilkun muuten lähinnä ”niin huonoa, että se on huonoa” –polkua kulkevan Deadfallin keskelle. Pirikiikarit päässä leffan noir-hämäryydessäkin melskaava kummelikerrastomies kiusaa ohikulkijoita korttitempuilla, suunnittelee pomonsa uittamista rasvakeittimessä ja latelee älyrajoitteisia repliikkejä, jos nyt yleensä puhuu ymmärrettävillä sanoilla. Miehen merkityksen väheneminen ehtoopuolella on kuin naula arkkuun sen viimeisen puolituntisen turhuudelle.

Jos hakee härskiä kuriositeettia Hollywoodin sukusuosimisista tai ei saanut Cagen kahjovaihteesta vielä kylliksi Vampyyrinsuudelmalla, on olemassa mahdollisuus että Deadfallilla on teille jotain tarjottavaa. Muuten tämä on ajantapoksikin tappavan tylsä.

1/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

3 kommenttia:

  1. Tämä tuli aikoinaan katsotuksi juuri Cagen outoilun vuoksi, eikä siitä muuta mieleen lopulta jäänytkään kuin se.

    VastaaPoista
  2. Cagen Sonny Bono-look on jäänyt parhaiten mieleeni tästä elokuvasta.

    VastaaPoista
  3. Aika yksimieliseltä vaikuttaisi katsomo. Osuinko siis asian ytimeen vai enkö vain nähnyt teoksen pintaa syvemmälle? WELL, VIVE LA FUCKING FRANCE, MAN!

    VastaaPoista