tiistai 28. huhtikuuta 2015

Robot Monster (1953)

- I think you're just a big bully, picking on those smaller than you!
- Now I will kill you.

Kiitos ...noirille toistamisiin taiteellisen puolen järjestämisestä! Piirtäjän taide- ja elokuvablogit löytyvät tutuista osoitteista. Hänen arvionsa Robot Monsterista voi käydä lukemassa täältä.

Monster from Mars; Monster from the Moon
Yhdysvallat

Vaikkei Phil Tuckerin esikoisohjausta Robot Monster olisi nähnytkään, on elokuva luultavasti sittenkin eräällä tapaa tuttu. Kalkkunaklassikko kertoo sen tavallisen tarinan Maahan hyökkäävistä avaruuden valloittajista, joita tällä kertaa edustaa elokuvan nimen inspiroinut Ro-Man. Hirviön olemus on sittemmin noussut muuta elokuvaa tunnetummaksi, kyberneettinen kauhistus kun on vastoin kaikkia odotuksia mies gorillapuvussa. Vieläpä (vissiin avaruusmatkailuun sopiva) sukelluskypärä päässä ja sukkahousu naaman ympäri kietaistuna.

Ro-Man edustaa saman nimistä tähtien takaista kansaa, joka on päättänyt aikansa menoa seurattuaan hävittää maan asukkaat. Hu-Manit näet tuntuisivat olevan keskenäänkin niin eripuraisia, että näiden kehitysasteen saavuttaessa tähtienvälisen liikennöinnin, olisi konflikti apinapukualieneiden kanssa todennäköinen. Ro-Man onnistuukin kuolemansätein höyrystämään lähes koko ihmiskunnan, mutta kohtaa tenkkapoon kahdeksan eloonjääneen vedettyä tietäjänsä tekemää taikajuomaa. Voimakentän katveessa värjöttelevät selviytyjät anelevat apinamieheltä armoa, turilas tarjoaa ainoastaan kivutonta kuolemaa. Ihmissuku yrittää viettää viimeiset hetkensä mahdollisimman rattoisasti, samalla kun apinoiden kuningas painostaa Ro-Mania saattamaan työn loppuun, alaisen itsensä ihmetellessä omituisia elämyksiä, joita tämä tuntee aina hehkeän ihmisneito Alicen ilmestyessä kuvapuhelimeen.

Robot Monster on vähän päälle tunninkin mittaisena kovin lyhytjänteistä soramonttuhaahuilua, henkilöhahmojen tehdessä käsittämättömiä ratkaisuja ajautuakseen fursuit-vainoajansa kynsiin ja päästellessään vielä käsittämättömämpiä vuorosanoja. Dialogin taso vaihtelee alussa esitetyn sitaatin kaltaisisten MOT-oivallusten ja kömpelösti tulevia tapahtumia petaavista kliseetiivistymistä. Omia suosikkejani oli Ro-Manin sanoiksi pukema lemmenpulma, mekaanisen monsterin vääntäessä rautalangasta traagisen rakkautensa yhteensovittamattomuutta suuren suunnitelaman kanssa. Pitkään ja monta kertaa.

Paitsi käsikirjoituksessa, taistelee Ro-Man myös ulkonaisesti kylmän kybernetiikan ja lihallisten halujen kanssa – onhan hän tappajarobotiksi varsin eläimellinen ilmestys. Tunteiden ja velvollisuuden ristiaallokossa tuskailevan antisankarin kostyymi oli oikeastaan sattuman kauppaa, sillä luonneroolin heittävä George Barrows tarjosi – joko ystävän- tai karhunpalveluksena – kengännauhabudjetilla työskennelleelle Tuckerille omaa gorillapukuaan lainaan. Kyseessä oli oikeastaan Barrowsin oma työasu, mies kun oli tuon ajan kysytyimpiä gorillanäyttelijöitä. Tällaisten spesialistien olemassaolon paljastuminen ainoastaan lisää kunnioitustani amerikkalaista elokuvateollisuutta kohtaan.

Vaikkei Ro-Manin ulkonäkö siis aivan vastaakaan mielikuviani 50-lukulaisesta tuhokoneesta, on tämä sattuman kautta syntynyt look linjassa hirviön ristiriitojen kanssa – toisaalta (ainakin osittain) kyberneettinen, toisaalta valkokankaan tunnetumpien neidonryöstäjägorillojen jalanjälkiä seuraava romantikko. Vieläpä (vissiin avaruusmatkailuun sopiva) sukelluskypärä päässä ja sukkahousu naaman ympäri kietaistuna. Barrowsin kehonkielikään ei ole erityisen apinaista, vaan Ro-Man vaappuu varsin pöhöttyneen oloisesti pitkin hiekkakuoppaa. Kun eloonjääneitä edustava nenäkäs mukula huutelee hirviölle mäennyppylältä, tyytyy tuhon airut puimaan vihaisesti nyrkkiä kivikon juurelta. Kai se jätti superaseetkin tukikohtaan.

Darth Vaderin tavoin robottipahiksen äänestä vastaa eri näyttelijä – tyypillisen tunteetonta muukalaisvalloittajaa esittävä John Brown onkin viihdyttävän epäsuhtainen kömpelösti löntystelevän gorillagyborgin suureellisia vuorosanoja ladellessaan. Joseph McCarthyn noitavainojen tähden uransa aallonpohjaa eläneen Elmer Bernsteinin pahaenteinen, mahtipontinen sävellys muuttuu kuvatun uhan käppäisyyden tähden itsekin tahattoman koomiseksi, vaikkei siinä filmiscorena vikaa olekaan.

Ro-Manin itsensä lisäksi niukat resurssit paistavat rekvisiitassa muutenkin – valloittajien tukikohtakin on kallioluola, johon sukelluskypäräkädellinen on tuonut intergalaktiseen viestintään tarkoitetun telkkarin lisäksi myös saippuakuplakoneen. Kuten juonet aukossa, ei tällekään tarjota mitään erityisempää selitystä, ja ehkä tämmöinen arvoituksellisuus jättääkin sellaisenaan köyhistä kalusteista kiinnostavamman muistikuvan. Koska juonen takia on pitänyt kuvata ihmiskunnan tuhoa, on päädytty kaivelemaan arkistoista isommalla rahalla tehtyjen elokuvien katastrofikuvia. Romahtavien talojen ja purkautuvan maan uumenen lisäksi seassa on roimasti psykedeelisempiä pätkiä, kuten stop-motion-dinosauruksia ja pienoismallien keskellä tappelevia sisiliskoja. Ehkä ne kuolemansäteet aiheuttavat myös aistiharhoja.

Kuten niin monessa muussakin hirviöelokuvassa, on se hirviö kaikkein kiinnostavin hahmo. Ihmiskunnan rippeet jäävät stereotyypeistä kootuiksi pönöttäjiksi: B-veteraani John Mylong on kirkasotsainen laumansa johtaja, jonka humanistiset eetokset vetävät vertoja Ro-Manin tulikivenkatkuisille julistamiselle. Bernsteinin tavoin Hollywoodin mustalle listalle joutunut (ja sen johdosta uraansa muutenkin lopetellut) Selena Royle on uusioperheen alleviivatun äidillinen äiti, joka jaksaa koko leffan ajan miettiä, että eikö massamurhaaja-apinan kanssa voisi sittenkin päästä sopuun. Kaikkein hirvittävimmät kliseekimput ovat perheen nuoret lupaukset, Johnny näsäviisas räkänokka ja Carla pelkästään kodin leikkimisestä puhuva, valehtelematta suoraan Ro-Manin luokse hortoileva zombi. Claudia Barretin ja George Naderin kankeat soidinmenot muuttuvat kiinnostavaksi vasta sisäistä King Kongiaan etsivän antisankarin muuttaessa sen kolmiodraamaksi.

Pohjimmiltaan elokuvassa on kovin antifuturistinen sanoma: perinteinen elämänmeno – jota hyökkäykseltä selviytynyt ydinperhe edustaa – on tuhoutumassa tunteettomuutta, yksilönvastaisuutta, teknologista kehitystä ja tiukkoja tavoitteita ihannoivan järjestelmän tieltä. Toisaalta se tuhoutuva sivilisaatio tarttuu elokuvan alussa ensimmäiseen tekosyyhyn tappaa itsensä vetypommeilla, edistäen näin tosiasiallisen hyökkääjän suunnitelmia. Vaan eipä edes Ro-Man tunnu osastaan nauttivan, tämän edustama järjestelmähän ei edes piittaa (tai oikeastaan tunnusta) yksilön onnen tavoittelua (mikä voi olla tarkoitettu ratkaisevaksi eroksi tuhoisien sivilisaatioiden paremmuutta mitatessa); Uuden ihmisenkään osa ei ole järin kadehdittava, vaikka kotitähden kosminen valo väkivahvaksi tekeekin.

Epäonnistuneisuudessaankin Robot Monster on ainutlaatuisella tavalla onnistunut elokuva. Monessa muussa kalkkunoiden klassikoksi julistetussa kökköilyssä paukut tuppaavat loppumaan kesken, eikä lopputulos ole edes viihdyttävällä tavalla kehno. Tässä sen sijaan tahaton komiikka on katkeamaton virta: unohtumattomat repliikit seuraavat toisiaan, käsittämätön scifihöpinä ei ota loppuakseen, näyttely kökkää ja ne teknisesti onnistuneetkin osa-alueet pistävät hauskalla tavalla silmään kokonaisuuden kömpelyyden tähden. Jopa kliseisyydessään typerryttävä loppuratkaisu1 voidaan antaa anteeksi.

5/5

Imdb
Wikipedia

1SPOILERI: voi helvetti, kaikki olikin vain unta! Luultavasti tällä on pyritty pehmittämään sensuuriviranomaisten sydämet filkassa kuvatuille joukkotuhonnalle ja lasten surmaamiselle. Tai sitten Tucker unohti kesken kuvausten, mikä kunkin roolihahmon sukulaisuussuhde oikeastaan olikaan, ja koitti paikata kömmähdyksen Johnnyn kuumehoureilla. Tai saattaahan pojalla olla ennustajan kykyjäkin, kun sieltä luolasta surrealistiseksi päätteeksi tosiaan ryömiikin jotain. Lynch-henkisesti kolmena kappaleena.

5 kommenttia:

  1. Ro-Man and the Masters of the Universe...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäisi Skeletor pahiksena kakkoseksi.

      Poista
  2. Jännää että koska Ro-Manin lookki on niin mieleenpainuva ja elokuvansakin samaten niin sitä ei koskaan tunnuta hyödyntävän esimerkiksi jossain Rillit huurussa-kaltaisissa komedioissa. Kaikki leffat/tv-sarjat joissa on jokin leffafriikki-/nörttihahmo mukana (vrt. Jamie Kennedy Screameissa) kyllä muistavat jollakin tavoin Star Trekit, Tähtien sodat sun muut tunnistettavia popkulttuurikuvia tarjoavat ilmentymät, mutta Robot Monster ei saa samaa rakkautta osakseen jota esimerkiksi Ed Woodille suodaan. Eikä kyse varmastikaan olisi siitä etteikö Robot Monsterista oikeasti pidettäisi tai etteivätkö käsikirjoittajat tuntisi sitä, mutta silti kenenkään roolihahmon päällä ei ole sitaattipaitaa julistamassa "I will re-calculate. Your deaths will be indescribable" taikka seinällä julistetta kuplakoneesta. Se on väärin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MST3K sentäs kuitenkin otti Robot Monsterin hellään huomaansa, joten on sekin kait jotakin se.

      Poista
    2. Tuo on kyllä ihan hyvä kysymys. Paha tietysti tässä suorilta käsin mitään tyhjentävää, yleispätevää vastausta kehittää, mutta varmaan tuossakin on taustalla se, että Star Trekit ja -Warsit (ja luultavasti Ed Wood) on kuitenkin populaarikulttuurissa ylivoimaisesti Ro-Manin kosiomatkaa tunnetumpia. Käsikirjoituksessa ei tarvi käyttää aikaa viittauksen selostamiseen, ja toisaalta se ei meni yli hilseen niiltäkään katsojilta, jotka perustavat ehkä enemmän itse elokuvasta (tms.) kuin siihen limittyvistä popkult-knopeista. Kuten Tuoppi tuossa totesikin, puhtaasti näille knopeille perustuvalla viihteellä ei tällaisia murheita ole, niissä robottimonsteri saa remeltää vapaasti (pl. mainoskatkot).

      Poista