Big Game (2014)

Suurristaa
Iso-Britannia, Saksa, Suomi

Viime vuosina on kotimaisten elokuvien keskuudessa ruvennut ilmaantumaan tasaiseen tahtiin  vanhoja budjettiennätyksiä rikkovia tuotantoja. Tuorein viestikapulan kuljettaja Jalmari Helander vakuutti joulutykittely Rare Exportsilla (2010) rahamiehet siinä määrin, että sai kouraansa 8,5 miljoonaa seuraavaan projektiin. Miestä kerettiin kosiskella Hollywoodiinkin, mutta omia latuja tähänkin asti kulkenut (ja siinä sivussa kyynikoita näpäyttänyt) mies lähti ennemmin työstämään omaa projektia. Supersankaribuumin ja lastensatujen pakkosynkistelyn sijasta syntyi stoori obamanomaisesta jenkkipressasta syömässä Lapissa hiillosmakkaraa. Ei rahoittajilta ehkä varmimman päälle pelaamista.

Nimensä mukaisesti Big Game pyörii isojen eläinten metsästämisen ympärillä: murrosikäinen Oskari seuraa isäänsä pohjoiseen, jossa tämän olisi miehuusrituaalina nujerrettava riistaeläin omine nokkineen. Koska koolla luonnollisesti on väliä, lähtee nuorukainen optimistisesti yrittämään peuran kaatamista. Jousipyssyllä. Jahtiin ilmaantuu kumminkin häiriötekijöitä, kun Helsinkiin kokoustamaan matkalla ollut Air Force One rysähtää keskelle metsää, minkä seurauksena Osku saa peukalokyytiläiseksi itsensä vapaan maailman johtajan. Pojan lisäksi tunturilla on kuitenkin myös muita suurriistan metsästäjiä, presidentin menopeli ei näet tärähtänyt tonttiin tapaturmaisesti…

Erikoisesta synopsiksesta huolimatta elokuva ei ole (ainakaan täysverinen) parodia, vaan Helander ja käsikirjoittaja-tuottaja Petri Jokiranta ovat rakentaneet mukaan iskevän kasvukertomuksen: Oskari on isänsä kovien odotusten motivoimana ottamassa haparoivinakin sisukkain askelin erämaan haltuunsa. Tämä kesyttämätön tahdonvoima tiivistyy elävinä kuvina, kun nuorukainen jousenkäyttönsä harjaantumattomuudesta huolimatta ruoskii itseään oikeaan mielentilaan (mukavan limaisilla äänitehosteilla maustetulla) peurankaatopantomiimilla. Iskee kansallisromanttiseen hermoon, vaan mitäpä sitä nolostelemaan.

Vaikka presidentti Mooren¹ osassa onkin elokuvan kiistaton vetonaula, on tälle uskallettu rakentaa pikemminkin kypsän neuvonantajan rooli kaksikon kiistattomana ykköstykkinä olemisen sijasta: vaikka jaksaakin muistutella sotavoimiensa mahtavuudesta, on korpeen tupsahtanut valtionpäämies pihalla muutoinkin, kuin maantieteellisessä mielessä. Oskarin aikuistuminen on ”Billille” yhtä tärkeää, kuin nuorukaiselle itselle. Pääosakaksikon esiintymistyyli on jo pelkästään erimittaisten urien ja kulttuurierojen takia vastakohtainen – karriäärinsä alussa oleva Onni Tommila on varautuneempi, lakonisempi ja suorempi siinä missä Samuel L. Jackson puhelias ja vilkasliikkeisempi – ja vuorosanat hetkittäin hiomattomia, mutta sittenkin kaksikon reissussa on jouhevan etenemisen ja rennosti syntyjä syviä pohtivien miesten ansiosta aitoa seikkailun fiilistä.

Etelä-Saksassa kuvatun pätkän tunturit on kyllä vähän helvetisti turhan korkeita, vaikka maisemakuvat muuten silmää miellyttävätkin. Ehkä sitä premissin perusteella odotti viimeinkin aapasoille, palsoille ja tuntureille (ts. aitoon Lappiin) sijoittuvaa rymistelyä, ikiroutaisessa vuoristossa kun on kumminkin kuvattu actionia maailman sivu. Sattumalta ei varmaan Big Gamesta tulekaan mieleen Cliffhanger (1993), Rennyn kultakausi yleensä ja 80-luvun Spielberg. Sen verran häpeilemättömästi Helander antaa elokuvaintohimojensa kuultaa läpi, istuttaessaan taivaalta tipahtaneen, huopaan kääriytyneen muukalaisensa miehenalun kuskattavaksi. Ei sentään suorita hohkaavalla sormella ihmeparantumisia.

Sittenkin Risto Salmen suuhun laitettu luonnehdinta metsästä ankarana ja vaativana tuomarina tuntuu vieraalta, kun se monelle kuvastuu juuri noiden vastakohtana, hengähdyspaikkana asfaltoidusta sivilisaatiosta. Nämä on tietysti yksilökysymyksiä, ja varmaan suomalaisia yhdistää enemmän että meillä ylipäätään on (itse kullakin) suhde luontoon, kuin että luontokokemus olisi jokaisella samasta puusta (heh heh) veistetty. Ja onhan armoton korpi tietysti narratiivisessa mielessä raflaavampi lähtökohta.

Helander luo jännitystä paitsi pressaa pyydystävistä pahiksista, myös korkeaa ja matalaa yhdistelevästä ympäristöstä. Pelkkä metsäkin on heti intensiivisempi näyttämö, este itsessään, kun kuvioon tulee mukaan moottoriajoneuvojen vaatimat nopeat refleksit ja Uzi-kuurupiilo. Panoksia korotetaan tasaiseen tahtiin, ehtoopuolella uusia kulmia haetaan ilmatilasta ja vedestä. Tehosteissa (meikäläisittäin korkean, mutta isossa maailmassa vaatimattoman) budjetin rajallisuus näkyy selvimmin, tosin asiaa paikataan kääntämällä painopiste itse tuhon kuvaamisesta siihen, kuinka sitä todistavat hahmot sen kokevat – miltä hätälaskun pöpelikköön tekevä lentokone tai singolla parturoitu kuusikko ilmenee näkijän kautta. Pasuuna jännää katsojan mukana pätevästi.

Jacksonin lisäksi mukana on liuta isoja nimiä, tosin näistäkin valtaosa (Felicity Huffman, Ted Levine, Victor Garber) on istutettu Pentagoniin vailla sen kummempaa tekemistä. Poppoosta Jim Broadbentillä on rehevin tanssipari, tällä kun on eniten mistä tarttua kiinni roolissaan leppoisana kriisiasiantuntijana, joka purilaisateriansa lomassa jouduttaa juonen kulkua kaikkitietävillä kommenteillaan. Ray Stevenson rynnii sujuvasti presidentin vainoojien kärjessä, jos kohta leffa koittaa loppupuolella olla itseään nokkelampi, pyrkiessään esittämään konnagalleriansa ambivalentimpina, kuin mihin juonen kannalta olisi tarvis.

Syytökset presidentin aikaansaamattomuudestakin tuntuvat vähän kohtuuttomilta, kun tämä kuitenkin jumalan selän taakse eksyttyään värvää oitis alkuasukkaasta oppaan, hankkii kyydin ihmisten ilmoille ja rehentelee alvariinsa asevoimillaan. Eräät ei ole tyytyväisiä sitten mihinkään. Ehkä korostetun kovakuntoisen, mutta epäitsekkäistä syistä huipulta pudonneen karjun kaunaisuus velttoa pomoaan kohtaan on henkilökohtaisempaa sorttia. Suomalaisnaamoista Risto Salmen ohella myös Tommilan (tosielämänkin) faija, Helanderin vakiokasvo Jorma vilahtaa² alussa ja lopussa.

Puolitoista tuntia vierähtää rattoisissa merkeissä, ehkä lisäaika olisi Oskarin kehityskaaren kannalta ollut jopa suotavaa. Kaiken kaikkiaan omapäinen, kekseliäs ja symppis seikkailupala.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

¹Koko nimeltään William Alan Moore, by the way.

²Joo, heh. Jorma vilahtaa, vieläpä alussa ja lopussa. Olkoon.