keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ninjan kosto (1983)


Ninja II; Revenge of the Ninja
Yhdysvallat

“Only a ninja can stop a ninja.”
- Leffa pähkinänkuoressa


Cho Osaki, moderni ninja, saa tappamisesta kyllikseen kostettuaan kilpailevan klaanin salamurhaajille perheensä joukkosurman. Kääntääkseen uuden lehden tämä suostuu jenkkikaverinsa Bradenin tarjoukseen lähteä galleristiksi Kaliforniaan, mukanaan verikirnulta välttyneet äitimuori ja Kane-poika. Muutama vuosi meneekin ihan kivuttomasti, poikakin venähtää alkutekstien välissä sylivauvasta polvenkorkuiseksi, kunnes sitten yhtenä kohtalokkaana päivänä yksi näytteillä olevista porsliininukeista menee säpäleiksi.

Ilmeisesti Bradenilla ei ole pahemmin luottamusta tuontikäsityön liiketoiminnalliseen kannattavuuteen, puppetti kun näkyy toimineen huumemuulina. Bradenin mafiakytkösten lähtiessä Chon ja tämän perheen perään joutuu mies miettimään uudestaan valaansa väkivallattomasta elämäntyylistä. Tilannetta ei helpota molempien osapuolien kimppuun summittaisesti iskevä, bimboja hypnotisoiva ja heittotähtiä nakkeleva hyypiö.

Hiljattain hengestään päässeen Menahem Golanin ja tämän serkun Yoram Globusin aikaisen Cannonin ensimmäiseksi kultasuoneksi osoittautui aasialaistoiminnan myötä syntynsä saanut ninjavillitys. Ennen Michael Dudikoffia studion THE ninja oli japanilainen taistelulajimonitaituri Sho Kosugi, johon personoituva trilogiantapainen käynnistyi tylsällä Enter the Ninjalla (1981). Kimaran seuraavassa osassa Golan teki tilaa juurikin Dudikoff-yhteistyöstään parhaiten tunnetulle Sam Firstenbergille. Ohjaajana tämä muistuttaa pitkälti toista Cannon-vakkaria Jospeh Zitoa, ollen epäomaperäinen mutta ajallis-taloudellisissa rajoitteissa pärjäävä liukuhihnamies.

Ei jää epäselväksi, että Ninjan kostolla oli tarkoitus päästä tuontiviihteen aikaansaamille apajille; kamppailu perustuu enemmän apuvälineisiin ja erikoistehosteisiin kuin komealle koreografialle ja kameratyöskentely tuo mieleen lähinnä länsiactionin ja ninjoja käsitellään viihteellisen pinnallisesti (maastoutuvat varmaan tosi näppärästi mustien vermeidensä kanssa päivänvalossa). Pääosan Kosugi on näyttelijäntaidoiltaan samaa koulukuntaa Dudikoffin kanssa, mutta karaten, iaidojen ynnä muiden tavanomaisempien lajien ohella ninjutsuunkin perehtyneen budomiehen tehtävän onkin vakuuttaa fyysisellä puolella.

Se, mitä ilmeikkyydessä ja paatoksessa saatetaan menettää, korvataan katanalla, napakalla lyöntisarjalla ja takaperoisvoltilla. Ei sillä, että osasuoritukset noin muutenkaan mitään hääppöisiä olisivat olleet – karkeasti nämä voidaan jakaa niihin, jotka ovat mukana ennen muuta lajitaustansa vuoksi, niihin, jotka ovat mukana ennen muuta silmänruokana ja niihin, joilla ei ole mitään tekosyytä. Siihen nähden, että Kosugin kuusivuotiaalla Kane-pojalla on tehtävänä näytellä ninjamestarin kuusivuotiasta Kane-poikaa, voitaisiin puhua luonneroolista.

Leffan haperon juonen tarkoituksena on lähinnä kuljettaa hahmoja yhteenotosta toiseen, minkä johdosta sisältö on pullollaan riemastuttavaa höyrypäisyyttä: naista kidutetaan poreammeessa, pahisninja ei tahdo pärjätä mummolle, Cho ottaa erää ensin intiaanin ja vauhtiin päästyään muidenkin Village Peopleiden kanssa. Myös Kanelle on kirjoitettu täysin älyvapaita kohtauksia, tämän taistellessa fillarihuligaanien, jauhopäisten kidnappaajien ja povipommin kanssa. Vaikka hahmot jäävätkin sangen raakilemaisiksi (varsinkin Chon itsepäinen pasifismi pistää lähinnä kiemurtelemaan), ei asiasta jaksa napista vimmaisen vauhdin takia.

Osaltaan Kosugin suunnittelemat välineet ja stuntit ovat moitteettomia, viimeisen lähes kymmenminuuttisen yhteenoton ollessa avokätisessä kikkailussaan puhdasta camp-cultaa. Vaikka vihulaisia viipaloidessa vähän irtoraajoja tuleekin ja tikarit kalahtavat päin näköä, on leffa raakuudessaan sen verran vanhentunut, sitä nykykatsojana lähinnä ihmettelee Valtion elokuvatarkastamon päätöstä kieltää tämän levittäminen peräti kolmasti vanhan videolain aikana. Kai tämä olisi raaistanut ihmisiä sen verran ettei kohta käsityötunneillakaan oltaisi nikkaroitu kuin shurikeneja.

Pöljä juoni, pökkelöä näyttelemistä, kömpelöä väkivaltaa ja NINJOJA! Jos tämmöiset elementit viehättävät, iskee Ninjan kosto kuin puolitoista volttia. Muille tämä on varmaan lähinnä sellainen guilty pleasure.

4/5

Imdb
Elonet
Wikipedia

4 kommenttia:

  1. Kakarana ollessa tosia kovia tapauksia nämä Kosugin ninjailut. Ja pakkohan se on myöntää, että näin myöhemmälläkin iällä näiden klassikoiden pariin on tullut palailtua useampaankin eri otteseen... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanha ninjailu parempi kuin pussillinen uusia?

      Poista
    2. Noh, on nuo vanhat ainakin tahattomasti koomisempia kuin uudet vastaavat.

      Poista
    3. No siis kyllähän joku Ninja Assassinikin olisi hihaliekinheittimillä ja showpainijoilla höystettynä ollut kiehtovampi tekele!

      Poista