Blackjack (1998)

John Woo’s Blackjack; Blackjack – panoksena elämä

Kanada, Yhdysvallat

Yksityisetsivä, henkivartija ja korttitemppumestari Jack Devlin saa kutsun venäläismafian vainoamaksi joutuneen vanhan tuttunsa suunnalta. Kaveri pelkää pikkuvanhan Casey-tyttärensä turvallisuuden puolesta, joten Jack päätyy talkooluontoisesti tämän lapsenvahdiksi. Isän huolet osoittautuvat oikeiksi, Jackin päätyessä raivaamaan tiensä ulos piiritetystä pytingistä. Laukaustenvaihdon aikana mies altistuu valokranaatin sokaisevalle valkeudelle, ja vaikka onnistuukin pelastautumaan suojatteineen, jää kokemuksesta sieluun arvet.

Työtapaturmasta kuntoutuva Jack saa toiselta vanhalta kaveriltaan Tim Hastingsilta keikan häiriintyneen oloisen fanin ahdistelemaksi joutuneen huippumalli Cinder Jamesin ihmiskilpenä. Sen lisäksi, että herran superetsivän tulisi jallittaa tuntematon stalkkeri, pitäisi tämän päästä yli traumastaan valkoista väriä kohtaan ja suoriutua äkkinäisestä jatkopestistään Caseyn sijaisvanhempana.

John Woon Face/Offin (1997) ja Skientologikäppänä James Bondina II:n (2000) välissä ohjaama Blackjack oltiin suunniteltu pilotiksi saman nimiselle rikostoimintasarjalle, mutta projekti ei ottanut tuulta alleen. Sittemmin videolevitykseen päätynyt televisioelokuva on itsenäisenä teoksena seistäkseen ehkä liiankin leimallinen juuri esimakuna tulevasta; meille esitellään liuta henkilöhahmoja, suhdekiemuroita ja sivujuonia, mutta alustuksen jälkeen ne jäävät pääsääntöisesti roikkumaan ilmaan, hidastaen päällimmäisen (ja ilmeisesti sarjan kaavaksi tarkoitetun) rosvojahdin etenemistä.

Ei sillä, että nämä formaatin velvoitteet rampauttaisivat jotain muuten rautaista kokonaisuutta. Kässäri on pullollaan juoniaukkoja ja hetkittäin meno luisuu suorastaan naiiviksi. Toimintaleffan tapauksessa tämmöiset eivät vielä katkaisisi kamelin selkää, mutta kun sitä toimintaa on kestoon nähden erittäin kituliaasti. Blackjackin saippuaoopperan junnatessa paikoillaan Woolle ominainen melankolisuuskin alkaa tuntua jo parodiselta. Rymistely sinänsä on ihan sitä ohjaajan ihtiään (hidastettuja ilmalentoja, mutkia kummassakin kourassa, ehtymättömiä lippaita ja jolppeja sihtaamassa samanaikaisesti toisiaan), tosin tuntuu että – alun kartanokamppailun ideat poislukien – näissäkin herra auteur on suoriutunut toisissa (budjetillisissa) olosuhteissa paremmin.

Dolppa on pääosassa oma (takuu)varma nuhaisenkankea itsensä, toisin sanoen on ihan kokonaan kiinni faniudesta, saako katsoja jotain irti miekkosesta mm. elinvoimaa lisäävän tanssin pyörteissä tai maalaistolloa imitoidessa. Roolihahmon värifobia tuo jonkin verran variaatiota ruotsalaisihmeen normisankariin, sekä kiinalaisen että angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä olleen Woon luonnosteltua kyseisen heikkouden ilmeisesti tarkoituksellisen monimieliseksi.

Maailman kovimpiin jätkiin laskettava Fred Williamson ja Devlinin miespalvelijana (tai Woon maineen huomioiden jonkin muun sortin asuinkumppanina) esiintyvä Saul Rubinek heitetään turhahkoissa sivuosissa hukkaan. Noin muuten osasuoritukset ovat jossain keskinkertaisen ja kehnon TV-näyttelemisen sektorilla – olkoonkin, että Padraign Murphy näsäviisaana kersana rasauttaakin yllättävän vähän.

Tilaustyön oloinen, särmää ja tiivistystä kaipaava rikosjännäri. Ohjaajan tyyli näkyy selvästi, vaikkei tämä faneillekaan mikään välttämättömyys taida olla. Jossei nyt halua nähdä Lundgrenia tyhjentämässä reikärautoja trampoliiniloikan aikana.

1/5

Imdb
Elonet
Wikipedia