sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Curse of the Queerwolf (1987)


Yhdysvallat

Even a wrist that is strong and firm and holds up straight by day, may become limp when the moon is full and the queerwolf comes your way!


Larry (Michael Palazzolo) on käyttäytymistieteiden parissa työskentelevä tutkija, jolla menee sangen mukavasti: on tilava kämppä, mukava tyttöystävä (Taylor Whitney) ja (tapaturma-altis) koiraystävä. Viimeksi mainitun lisäksi Larryn kaveripiiriin kuuluu myös toinen karvakuono, samassa tutkimuslaitoksessa lähinnä katastrofaalisesti sujuvia kokeita tekevä Richard ”arvatkaa mikä mun lempinimi on” Cheese (Kent Butler). Työetiikan lisäksi on hepun muukin moraali laholla tolalla, ja paratiisin luikerrelleen käärmeen tavoin tämä houkuttelee afterworkin varjolla kaverinsa mukaansa naisjahtiin.

Vaan kun kaveruksilla sitten natsaa ja Dickin kämpillä olisi tarkoitus siirtyä nakinuittoon, paljastuu Larryn hoito (Cynthia Brownell) ansaksi, vieläpä paranormaaliksi sellaiseksi: Larrya on purrut erehdyttävästi aidosta menevä queerwolf, jonka lykantropia on vieläpä tarttuvaa sorttia! Ensi alkuun mies sivuuttaa naureskellen varoitukset karmeasta kirouksesta, mutta kun arkea alkavat varjostamaan lehtikioskilla käteen tarttuvat alan lehdet ja unia häiriköimään Syvästä joesta karanneet hillbillysodomiitit, muuttuu ääni kellossa. Vaan onko edes mustalaismadamelta (Sharon Alsina, äänenä Whitney) saatu onnenamuletti (kuva John Waynesta) riittävä varotoimi pitämään homohukan kaapissa täydenkuun aikaan?

Tämän kertainen nimike sattui muistaakseni ensimmäisen kerran vastaan, kun nimim. Modern Werewolf tuli sen taannoin maininneeksi omassa blogauksessaan. Curse of the Queerwolf herätti meikäläisessä roskafanille ominaisen, masokistisen mielenkiinnon, jonka MW tiivisti omassa blogauksessaan sangen napakasti: ”Kyseessä on mitä varminten täysin ala-arvoinen filmi, mutta en voi sille mitään; siitä asti kun näin elokuvan trailerin, minulla on ollut pakkomielle nähdä se.”

Ohjaaja Mark Pirro sai, tai pikemminkin lanseerasi tämän kolmannen kokopitkänsä idean jo esikoisteoksessaan, niinikään kauhukonventioita parodioivaan pikkubudjetin A Polish Vampire in Burbankissa (1985). Ohjaajan kaveri Paul Farbmanin tulkitsema yön saalistaja jäi vielä tuolloin yhden kohtauksen ihmeeksi, mutta myönteinen yleisöpalaute vakuutti ohjaajan susitiitin potentiaalista. Vaikka elokuvan lähtökohdat haiskahtavatkin high conceptilta, on sisältöön panostettu lopulta yllättävän paljon. Dialogi vilisee roisilla tavalla nokkelia kaksimielisyyksiä, sanamuunnoksia ja muuta verbaalista nerokkuutta: tartunnan paljastaa kämmenselässä erottuva pansygram, kirousta koitetaan manata fagsorcismilla ja lykantrooppilynkkauksia tutkii tietysti homocide department. Mieleen tulevat (get it?) positiivisella tavalla Fingerporin ensimmäiset vuosikerrat.

Suunnilleen kymppitonnilla kootun pätkän budjettirajoitteet näkyvät selkeämmin sen visuaalisten vitsien rosoisuudessa, slapstickin yltyessä välillä suorastaan splatterimaiselle tasolle ilman, että yleisölle varsinaisesti tarjottaisiin mitään mielikuvaa näyttävämpää – esimerkiksi scifipappa Forrest J. Ackerman käy avustamassa mengelemäiset mittasuhteet saavassa raittiuskokeessa. Toisaalta kameratyö ja leikkaus paikkaavat paljolti taalapuutetta vaikkapa ensimmäisessä muuntautumiskohtauksessa. Ja ilmeisesti teknisten mahdollisuuksien raamitkin on oivallettu, kun esimerkiksi originaalia queerwolfia esittää kömpelön dragin sijaan olennon aidosta menemisen taitoa ilmentävä naispuolinen näyttelijä.

Toisaalta Queerwolfin huumori on yllättävänkin satiirista, ja vaikka se päällepäin perustuukin stereotypioihin, vaikuttaisi varsinainen kärki sittenkin kääntyvän homouteen liittyviä ennakkoluuloja kohtaan – kiellettyä hedelmää maistavan (tai siis synopsiksen mukaisesti maistettavana olevan) perusheteron perustaa jäytää kulkutautimainen, kierouttava homous, jonka kerrannaisvaikutuksena alkaa kiinnostaa paitsi pakoputkiromantiikka, myös muu epämiehekäs toiminta (kosmetiikka, naisten vaatteet jne.). Perässä roikkuvat eheyttämistä tarjoavat uskonsoturit ja ruotsalaistaudin leviämisestä huolestuneet lynkkausporukat. Tyttöystävälle ei asiasta tietenkään voi avautua ja lopulta homma eskaloituu siihen pisteeseen että otetaan ennen vaikka kuulaa kalloon kuin jäädään kiinni. Jotain tekijöiden asenteista voisi kai päätellä siitäkin, että nimikko-oliota viljellään ruudulla kaiken kaikkiaan aika säästeliäästi. Hirveäähän se eläytyminen lopulta on, mutta niin sen näissä kaveriporukalla koostetuissa pikkurahapätkissä kuuluukin olla.

Suoraviivaisen alkunsa jälkeen seuraa aika pysähtynyt keskikohta. Lon Chaney jr. -klassikko Wolfmanista (1941) lainatussa osuudessa Larryn pitäisi a) vakuuttua susikirouksesta b) turvautua mystikon apuun. Havahtumiseen tuhraantuu melkoisen kauan aikaa, osaltaan paikoin perin irrallisten kohtausten takia – mm. Dickin ihmiskoesketsit saavat varsin paljon ruutuaikaa. Tulee fiilis, että täyspitkää kestoa on haettu aavistuksen laihoin eväin, mutta pintaa syvemmältä ruopatessa kävi ilmi, ettei syy niinkään ollut Pirron ammattiosaamisessa kuin roolitukseen liittyvässä virhearvioinnissa – Palazzolon kiinnostus projektia kohtaan lopahti kesken kuvausten, ja osa tälle tarkoitetuista kohtauksista siirtyikin juuri Butlerille (jonka suoritus muutoinkin on kyllä luontevampi, kuin jäykän pääosittajan). Omalla kohdalla huumorin pahkasikamaisuus kolahti kuitenkin siinä määrin, ettei rakenteellinen hajanaisuus täysin onnistunut pilaamaan tapetteja ja tunnelmaa.

Halpispätkien tavanomaisista rajoitteista jonkin verran kärsivä, mutta komiikassaan positiivisesti yllättämään päässyt ihmissusi- ja kauhuelokuvia laajemminkin irvivä, sujuva parodia. Vähän epäilen, että blogin vakiolukijoita tästä tarvitsisi pahemmin varoitella, mutta ei herkkänahkaisemmille tosikoille nyt kumminkaan.

3/5

Imdb
Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti